Heipparallaa taasen! Varjele, tän osan tekemisessä on taas kestänyt kauemmin kuin laki sallii... Opiskelijaelämän lasku- ja noususuhdanteet näkyy hyvin siinä, missä tahdissa ehtii tarinaa julkaisemaan :D
Anyways, tässä olis taas reippaat 80 kuvaa uutta annosta tätä myrskyisää legacya. Olkaatten täten taas varoitetut paljaasta pinnasta, jos herkkänahkaisimpia hirvittää (:
Verhojen
puute haittasi Lucya sen verran, kun talviauringon ensisäteet hivuttautuivat
paistamaan suoraan tytön kasvoille. Suora valo herätti hänet ja hän avasi
silmänsä siristellen niitä auringonvalolta ja kääntyi puolittain kyljelleen. Ja
kohtasi Aleksejn lempeän katseen. Isona lusikkana mies tiukensi hieman otettaan
Lucyn vyötäisiltä ja vetäisi tämän lähelleen. Lucy tunsi Aleksejn paljaan
ruumiin lämmön ja laski kätensä silittääkseen miehen vaaleita hiuksia.
Oveen kävi
kaksi terävää koputusta. Nuoripari jähmettyi peiton alla. He tuijottivat
toisiaan silmät kauhusta auenneina ja odottivat jotain tapahtuvaksi.
Lucy kuuli
paljaiden jalkojen askeleita. Ovi kävi, raskaiden saappaiden vuoraamat jalat
kumisivat vanhalla puulattialla. Joku nojasi kädellään kaappiin, Lucy tunsi sen
värähtävän uudesta painosta.
Lisää
raskaita askelia ja lopuksi oven rymähdys. Samassa vaatekaapin pimeys haihtui,
kun Aleksej avasi kaapin ovet ja päästi Lucyn ulos.
”Viktor
Ozerov oli hyvä ystäväni viimeiset neljä vuotta. Hänet oli pakotettu
järjestöön, ihan kuin minutkin. Eräänä päivänä hän tuli luokseni hätääntyneenä
ja paniikissa. Hän kertoi minulle varastaneensa juuri viranomaisten lahjomiseen
tarkoitetut rahat ja pyysi minua pakenemaan kanssaan pois. Minä suostuin.
”Jähmetyin
pelosta. Jos hän oli ampunut Viktorin pelkästä mukaan lähtemisestä, mikä minua
odotti? En kuitenkaan voinut muuta, kuin tuijottaa ilmeettömänä Pjotria suoraan
silmiin. Että se inhottava katse seuraa minua vieläkin toisinaan unissani…
”No, miksemme
siksi etsineet häntä esiin?” Yurikin näytti liigaveljensä tavoin
hämmentyneeltä. Vorobjov kääntyi ympäri ja hymyili irvokkaasti ja muka
viattomasti. ”Antaa heidän luulla, että uskomme ne säälittävät valheet. Se
antaa meille mahdollisuuden yllätykseen. Toveri Tsirkunovin pitäisi kyllä jo
tietää, ettei minulle valehdella... Ehkä hän onkin katalampi vastus, kuin osasimme
kuvitellakaan…”
Aleksej
kääntyi ympäri ja katsoi Lucya apean hymyn verhoamilla kasvoilla. ”Miten
osaatkaan lukea ajatukseni?” ”Ei se ollut vaikeaa päätellä. Olet tolkuttanut sitä
lakkaamatta.”
”Onhan
sinulla kaikki tarvittava mukanasi?” Aleksej varmisteli. Lucy pyöräytti
huvittuneena silmiään. Hän yritti luoda edes jotain rentouden tunnetta tilanteeseen,
kireys ja jännittyneisyys oli kuolettavan hermostuttavaa. ”Kyllä, äiti”, hän
naurahti. ”Olethan täällä kolmen päivän kuluttua? Kun palaan?” Aleksej
nyökkäsi. ”Ja silloin kaikki on ohi.”
Lucy vilkutti
ponnettomasti ja asteli portaat alas. Hän kuuli huoneen oven sulkeutuvan
hitaasti naristen.
Lucy kuuli
lintujen laulua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Aamu oli tullut.
Telttakangas kahisi tytön alla, kun hän kampesi itsensä teltan suuaukolle ja
sieltä ulos raikkaaseen aamuilmaan. Lucy venytteli raukeasti ja paistatteli
auringonvalossa mahdollisimman pitkään. Hän oli iloinen ja odotti innolla
Aleksejn näkemistä.
Hän pakkasi
telttansa kasaan, palautti sen tiskille ja olisi saanut panttinsa takaisin,
mutta kieltäytyi. ”Pitäkää se”, hän oli sanonut. Hän tuhahti huvittuneena. Että
virkailijan olikin pitänyt saada jotain niin mitätöntä pantiksi kuin hänen
avainkaulakorunsa. Sen Rosen rasiaan sopineen. Lucy halusi jättää sen taakseen.
Yksi hento
koputus huoneen oveen. Ja Lucy odotti. Ja odotti. Ja odotti vielä hetken. Joka
sekunti hymy painui kohti lattiaa. ”Aleksej?” hän huhuili oven takana painaen
korvansa sitä vasten kuunnellakseen tarkemmin. Eikä mitään. Mitä ihmettä?
Ovi aukesi
nuppi rämähtäen vasten huoneen sisäseinää. Lucy jäi seisomaan paikoilleen.
Hänen sydämensä hakkasi tyhjää. ”Aleksej?” hän huhuili taas. Kovempaa.
”Aleksej?” Ei vastausta.
Mutta silti,
menneisyytensä taakseen jättäneenä, Lucy ei saanut katsettaan irti tuosta
kirotusta lapusta. Lappu oli viuhahtanut postiluukusta sisälle noin viikko
sitten, siinä ei ollut päivämäärää, ei kirjoittajan nimeä. Pelkkä paljas ja
alaston teksti.
Lucy kohotti
katseensa miltei toiveikkaana. Mies ei ollut Aleksej, mutta Lucyn ilme ei
muuttunut. Hän yllättyi toden teolla. Häntä vähän vanhemman näköinen mies
hymyili hänelle aidosti ja vilpittömästi. Eihän sellaiseen voinut vastata töykeästi,
oli päivä ollut miten huono tahansa. ”Eipä ole”, Lucy sanoi huolettomana ja
laski kätensä syliinsä. Lucyn viittomana mies istuutui alas ja laski kahvinsa
pöydälle.
”Kello! Mitä
kello on!” Lucy kysyi yhtäkkiä kuin hätiköiden. Hän alkoi äkkiä pakkailla
tavaroitaan kasaan. Ruskeatukkainen mies vilkaisi rannekelloonsa. ”Puoli kaksi.
Onko sinulla kiire?” Äänensävy kertoi miehen haluavan vielä jutella, ei
halunnut Lucyn vielä menevän.
”Heipparallaa!”
kuului ovelta pirteä tervehdys. Lucy kääntyi sohvalla vain sen verran, jotta
näkisi Joellen kasvot. ”Hei vaan”, hän tervehti takaisin. ”Miten Hercules
jaksaa? Pissikö se tänäänkin hiekkalaatikon viereen?” Joellen ääni kuulosti jo
hieman uupuneelta.
Lucy vilkaisi
kyllästyneenä kurssikirjojaan, jotka lojuivat levällään sohvapöydällä. Hänen
tarkoituksensa oli ollut lukea koko loppuiltapäivä ja ilta tulevaan tenttiin,
mutta juuri nyt televisiosta tuleva elokuva veisi voiton. Hän napsautti
television päälle juuri, kun hänen soittoäänensä kajahti soimaan.
”Kuulinko
oikein? Onko Lucylla treffit perjantaina?” Joellen kujeileva ääni kuului Lucyn
huoneen oven takaa. Ovi aukesi hiljalleen paljastaen loputkin Joellen
odottavasta olemuksesta. Lucyn kasvoille jähmettynyt hymy vain leveni, kun tämä
loikki kämppäkaverinsa, ystävänsä, luokse ja rutisti tätä innoissaan, Joellen
vastatessa halaukseen yhtä innokkaana.
”No, onko hän
komea? Nuori? Lihaksikas? Kerro kaikki!” Joelle vaati astellessaan
vaatekaapille. ”No, hän on… Mitä sinä teet?”
”Kolmekymmentäviisi!?
Lucy, yli kymmenen vuotta vanhempi! Ethän vain ole löytänyt omaa sugar
daddyäsi?” Joelle nauroi. Lucykin kihersi ratketakseen. ”Sugar daddyäni!
Joelle, häpeäisit!” Naurunremakka raikui koko huoneessa, kunnes heikko mau’unta
keskeytti sen.
Anyways, tässä olis taas reippaat 80 kuvaa uutta annosta tätä myrskyisää legacya. Olkaatten täten taas varoitetut paljaasta pinnasta, jos herkkänahkaisimpia hirvittää (:
”Huomenta”,
Lucy kähisi aamuisella äänellä ja tiedosti typerän onnellisen hymyn leviävän
kasvoilleen. Sama hymy koristi Aleksejn solakoita kasvoja. ”Huomenta”, tämä
kuiskasi hiljaa ja suukotti Lucyn poskea, sitten korvaa, sitten huulia. Hän
pisti merkille heidän makaavan sängyssä nurin kurin.
”En tarpeeksi
kauan. Olet kaunis, kun nukut”, Aleksej sanoi. Lucy tunsi onnen paisuttavan
sydäntään. Aurinko loi Aleksejn kasvoille kullankeltaisen heijastuksen, leveä
ja ikionnellinen hymy tämän kasvoilla olivat sulattaa Lucyn sydämen siihen
paikkaan. Hän ei voinut sanoa olevansa rakastunut, mutta helkutti vie, hyppy
jyrkänteeltä oli otettu jo aikoja sitten, eikä tästä ollut paluuta. Hänen teki
mieli vain vetää mies lähelleen ja suudella tätä aikojen loppuun saakka.
Mutta Aleksej
ehti ensin.
”Gospodin Tsirkunov, avaa tämä kirottu
ovi.”
Lucy tunsi
sydämensä kuristuvan ja hyppäävän kurkkuun asti. Aleksej sen sijaan oli kuin
adrenaliinipiikin saanut: hän riuhtoi itsensä ja Lucyn sängystä ylös ja hyvin
hiljaa kehotti Lucya menemään vaatekaappiin piiloon. He eivät ehtineet edes
pukea päälleen.
”Aleksej –”,
Lucy yritti kuiskata, mutta Aleksej sulki vaatekaapin oven etusormi huultensa
ristinä, varoittava ilme kasvoillaan. Lucy nielaisi ja yritti pysyä
hiirenhiljaa.
”Bozhe moy, pistäisit jotakin päällesi,
Tsirkunov”, Vorobjovin matala ääni parahti huvittuneena. Lucy olisi normaalisti
naurahtanut, mutta tilanteen laadun huomioon ottaen, se olisi ollut enemmän
kuin edesvastuutonta – hänhän paljastaisi itsensä. Sen sijaan hän vain punastui
ja kuunteli korva tarkkana.
Kankaan
kahina oli lakannut ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. ”Mitä tällä kertaa?”
Aleksej kysyi hiukka närkästyneenä.
Ääni, joka ei
kuulunut Vorobjoville sen paremmin kuin Aleksejllekaan, puhui seuraavana:
”Velkasi on maksamatta, jos et satu muistamaan.”
Joku vaihtoi
asentoa, nahka natisi siitä merkiksi. ”Ei minulla ole mitään rahoja. Eikä se ole minun velkani”, Aleksej sanoi
tyynenä. Lucy kuitenkin tiesi tämän sydämen hakkaavan vaarallisen nopeaan
tahtiin. Hän tiesi sen, sillä tunsi saman omassa rinnassaan.
”Oli velka
sinun eli ei, maksat sen. Da, sinulla
on kaksi päivää. Tiedät kyllä minne tulla, kun aika koittaa.”
Hiljaisuus.
Kankaan kahinaa.
Olisi ollut
typerää esittää tietämätöntä. ”Lähti jo. Yhdentekevä hempukka”, Aleksej sanoi
kylmästi. Se sattui hieman, mutta Lucy kyllä tiesi, ettei Aleksej tarkoittanut
sitä. Ei voinut tarkoittaa, kyllähän tämä tiesi Lucyn olevan kaapissa ja
kuulevan joka ikisen sanan. Mutta silti.
”Vai lähti
jo? Ei kestänyt salaisuuksiasi? Luurankoja kaapissasi? Hm, sääli. Sievää likkaa
sait silti nylkyttää, oletan?” Irstas kiusoittelu miltei oksetti Lucya.
Häipyisivät jo.
Aleksej pysyi
hiljaa. ”Oliko herrasmiehillä muuta?” hän kysyi lopuksi. Tämän hermostunut ja
pingottunut äänensävy paljasti asian olevan loppuun käsitelty.
”Kaksi
päivää. Metsästysmajalla. Tule, tai päiväsi ovat luetut.”
Kumpikaan ei
sanonut mitään, he vain tuijottivat toisiaan vakavina ja surumielisinä. Lucy
tunsi vilunväreet paljaalla ihollaan, hän oli yhä alasti. ”Minua paleltaa”, hän
kuiskasi hiljaa. Aleksej levitti kätensä ja sulki Lucyn syliinsä, eikä
vieläkään sanonut mitään. Hän laski päänsä tytön olkapäälle ja siinä he
seisoivat hetkisen.
”Tule,
mennään lämpimään”, mies sanoi lopulta ja veti Lucyn takaisin sänkyyn. Hän
vetäisi Lucyn ylle oman kauluspaitansa ja vain piteli tätä sylissään.
”Mistä
velasta he puhuivat, Aleksej?” Lucy kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
Aleksej huokaisi syvään. ”Minun taitaa pitää kertoa sinulle aika paljon.”
”Niin, niin sinun pitää.”
---------------------------------------------
Ehdimme olla
viikon pakosalla, kun törmäsimme Yuriin ja Borislaviin. He halusivat mukaan.
Minä olin ajatuksen puolella, mutta Viktor kieltäytyi tarjouksesta, minulle
tuntemattomasta syystä.
Yuri ja
Borislav eivät antaneet asian olla. Ei mennyt kuin muutama päivä, ja Vorobjov
sai meidät kiinni.
Vorobjov oli
selvästikin raivonsa huipulla, kun hän tivasi meiltä idean keksijää. Tämän vertahyytävä
karjaisu korvensi tärykalvojani, ja puristin silmäni kiinni, jottei minun olisi
tarvinnut nähdä sitä silmitöntä raivoa. Tunsin Viktorin, hän oli viittä vaille
tunnustamassa. Mutta tunsin myös Vorobjovin. Tiesin, että se, kumpi ensin
tunnustaisi, saisi kuulan otsaansa. En voinut antaa Viktorin tehdä sitä.
En kehdannut
edes vilkaista Viktoria, sillä tiesin hänen reaktionsa, kun astuin eteenpäin ja
nostin kasvoni uhmakkaasti kohti Vorobjovia. ’Minä sen tein.’ Minä tunnustin.
Heti – ihan
sekunnin sadasosan tarkkuudella heti
– kun olin saanut suljettua suuni, Vorobjovin ase puhui. Ja antoi Viktorille
tämän viimeiset sanat.
Kuitenkin,
Vorobjov vain tarkasteli minua. Sitten hän puhui niin leppeällä äänensävyllä, ihan
kuin olisi puhunut säästä: ’Viktor ei
ollut mitään muuta kuin pelkuri. Aleksej, poika, kyllä minä valehtelijat
tunnistan. Typerä teko sinulta.’”
Lucy ei
kyennyt muuhun, kuin vain tuijottamaan surumielistä Aleksejta. Tyttö kurotti
kätensä ja silitti miehen poskea saaden tämän luomaan murheellisen katseensa
Lucyn silmiin. ”Olen pahoillani Viktorista”, Lucy sanoi hiljaa.
”Niin olen
minäkin”, Aleksej sanoi.
”Ne… En minä
tiedä. Ne katosivat. Luulin aluksi Viktorin piilottaneen ne, mutta aikani
etsittyäni en löytänyt niitä mistään. Minulla ne eivät ainakaan ole. Ja nyt
Vorobjov haluaa ne takaisin.”
”He olivat
ystäviäni. Ja he pettivät minut”, Aleksej sanoi hiljaa katse lattiassa.
Lucyn teki
mieli lohduttaa, koskettaa, sanoa jotakin. Mutta hän siirtyikin vain lähemmäksi
Aleksejta ja halata rutisti tätä sanomatta sanaakaan. Kohta Aleksej vastasi
halaukseen ja hautasi kasvonsa Lucyn hiuksiin.
-----------------------------------------------------
”Mutta tyttö
ei ollut siellä”, Borislav sanoi luovuttaneen kuuloisena. Pjotr jatkoi
ikkunasta tuijottamista. ”Chush sobachya,
totta kai devushka oli siellä.
Piilossa vain.”
--------------------------------------------------------
Aleksej nousi
levottomana istumaan sängynreunalle ja nojasi polviinsa syvään huokaisten. Lucy
kierähti sängyllä miestä kohti ja katseli tätä kotvan huultaan purren. Aleksej
näytti lysähtävän kasaan uloshengittäessään.
”Sinun
mielestäsi minun pitäisi häipyä, vai mitä?”
”Koska se on
totta. En aio ottaa harteilleni sinunkin kuolemaasi, ihan vain omaa
tyhmyyttäsi.” Lucy huokaisi ja käännähti sängyllä selälleen silmäillen katon
puukuvion kiemuroita silmillään.
”Voin lähteä,
mutta en kauaksi aikaa. Tulen takaisin sitten, kun aika on ummessa.” Aleksejn
katse pitäytyi yhä Lucyn silmissä, mutta muuttui anelevaksi. ”Ota tai jätä”,
Lucy sanoi topakasti.
”Ymmärrät
kai, että vaarannat itsesi ja minut, jos tulet takaisin liian aikaisin?” ”Mut–”
”Ole poissa yksi päivä enemmän. Ole kiltti.”
Aleksejn
rukoileva katse ei ollut ainoa asia, joka sai Lucyn heltymään. Hän taisi
ymmärtää sillä hetkellä rakastuneensa tuohon mieheen. Täyttä päätä ja
peruuttamattomasti. ”Hyvä on. Kolme päivää. Sitten palaan takaisin.”
Aleksej
nyökkäsi Lucylle. ”Lähdethän vasta aamulla?” hän kysyi hiljaa katse siirtyneenä
tytön silmistä hieman alemmaksi, tämän huuliin. Lucy pisti tämän merkille, ja
tajutessaan asian hänen suunsa kaartui hienoiseen hymyntapaiseen. ”Kaipa sitä
voi vähäsen lykätä.”
Aleksej ryömi
sängyllä Lucyn ylle ja suukotti tätä ensin hellästi, sitten hieman vaativammin.
Lucy oli täysillä mukana.
Tällä kertaa
vaatteita ei ollut viskottavana läheskään yhtä paljon, kuin edellisenä iltana.
-------------------------------------------------
Lucy hymyili
hermostuneesti. ”Saatko varmasti rahat kasaan näin nopeasti?” Vaaleatukkainen
hengitti raskaasti ulos. ”Pakkohan minun on. Ole varovainen”, hän sanoi.
-------------------------------------------------
Kolme päivää
oli kulunut. Tänään hän näkisi rakastamansa miehen taas. He pääsisivät
Vorobjovia ja muita järjestöläisiä karkuun velanmaksun jälkeen. He voisivat
aloittaa kahdestaan puhtaalta pöydältä, vaikkapa täällä Yellow Stonessa.
Ainakin aurinko täällä paistoi, ja siitä Lucy piti erityisesti Maple Valleyn
silmänkantamattomiin ulottuvien lumimaisemien jälkeen. Lucy oli toiveikas, eikä
mikään voinut sitä horjuttaa.
Sitten
junaan. Takaisin Maple Valleyn lumihankien keskelle. Maaliskuu oli totisesti
kummaa aikaa. Junamatka sujui varsin leppoisesti, eikä kulunut kauaakaan, kunnes
Lucy oli jo majatalolla. Odottava hymy ei vain ottanut haihtuakseen hänen
kasvoiltaan. Naururypyt uurtuisivat niille ikiajoiksi.
Lucy
hämmentyi. Pieni paniikki hiipi hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut antaa
pelolle valtaa, joten sysäsi sen syrjään. Ei
voi olla. Aleksej on kunnossa. Hän vain nukkuu, siinä kaikki…
Vastaanottotiskin
pulska nainen muisti hänet. Tämä hymyili Lucylle niin autuaasti ja yritti vielä
jutustella mukaviakin, mutta Lucy ei ehtinyt jutella. Saatuaan avaimen, hän
miltei lensi takaisin portaita ylös ja räpelsi avaimen lukkoon. Ole nukkumassa… Ole kiltti ja ole täällä…!
Tummatukkainen
asteli sisemmäs huoneeseen ja saapui keskelle kaaosta. Kaikki oli sikin sokin,
nakeltu pitkin poikin huonetta. Petiä ei ollut pedattu, vaatekaapin sisältö oli
tyhjennetty lattialle. Yöpöydät olivat kumossa, eivätkä edes lähellä oikeita
paikkojaan. Seinällä aiemmin roikkunut tyhjä taulunkehys makasi lattialla.
Vessan oven saranakin näytti olevan murtunut. Sekasorron aiheuttajasta ei ollut
epäilystäkään.
Jos Lucyn
sydän oli äsken hakannut tyhjää, nyt se oli lopettanut lyömästä. Tyttö katseli
sekasortoa epäuskoisena päätään pudistellen. Kyynelten hyökyaalto ei totellut,
vaan pääsi valloilleen: Lucy kuuli etäisesti vollottavansa kuin pieni lapsi.
Polvet löivät loukkua. Lucy vajosi harmaalle lautalattialle polvilleen. Hän
pyyhki kyyneleitään raivokkaasti kasvoiltaan pois yhä uudestaan ja uudestaan,
mutta loppua ei tullut.
He saivat hänet.
------------------------------------------------
yksinäisyyteen kiedottuna /
ja routa toistaa jäätyneen rakkauden
viimeisen henkäyksen /
uudelleen ja uudelleen./ *
Aleksejsta ei
ollut kuulunut edes pihahdusta. Pari päivää motellissa lojuttuaan, oli Lucy
luovuttanut ja lähtenyt. Hän oli jättänyt sille ystävälliselle vastaanoton
naiselle viestin Aleksejlle. ”Rakastin
sinua eilen, rakastan sinua tänään, rakastan sinua aina. Löydät minut Yellow
Stonesta.”
Ja nyt?
Muutaman kuukauden jälkeen Lucy oli löytänyt asunnon, kimppakämpän. Joelle oli
herttainen nuori nainen, hieman Lucya vanhempi arkkitehtuurin opiskelija Yellow
Stonen yliopistossa. Heistä oli tullut niin lyhyessä ajassa niin läheiset
ystävät, että Lucy pohti melkein surumielisesti, oliko Ebonylla ja Vynnilla
ollut samanlainen yhteys. Kenties. Lucy oli muutama viikko sitten itsekin
ilmoittautunut samaan yliopistoon kuin Joelle suorittamaan oman tutkintonsa
loppuun. Koko Aleksej-jupakka oli tullut niin yllättäen. Mutta nimi oli nyt
Lucy Defae. Eikä enää koskaan Storm.
”Parahin Lucy. Armas Aleksej lienee
edesmennyt. Olisi turhaa etsiä häntä.”
Sen koko
viikon Lucy oli vain itkenyt. Juuri, kun hän oli miltei unohtanut tuon miehen –
unohtanut, eli ajatellut tätä vain joka toinen minuutti – oli tämä julma viesti
tullut ja pilannut kaiken. Joelle oli melkein jo huolestunut, mutta Lucy oli
vakuuttanut tälle olevansa kunnossa. Sydänsuruja vain.
Niin, Aleksej
oli siis kuollut. Sydämensä pohjasta Lucy vannoi kostoa koko jengille. Kostonsa
hän suorittaisi varsin suloisesti: hän surisi Aleksejta, eikä antaisi tämän
tappaneille yhtäkään vihjettä omasta olemassaolostaan. Kyllä he olisivat hänet
jo löytäneet, jos heillä olisi mistä aloittaa.
Kahvi Lucyn
nenän alla, lapun edessä, jäähtyi jäähtymistään. Mutta tänään Lucy ei ollut
sittenkään kahvituulella. Hän siirsi täyden kupin kauemmas ja laski
kyynärpäänsä pöydälle tukien kasvonsa kämmeniinsä. Hän huokaisi syvään.
”Anteeksi,
onko tämä paikka varattu?”
”Jätätkö
usein kahvisi juomatta?” mies kysyi siemaisten omastaan. Lucy naurahti omalle
säälittävälle kahvikupilleen. ”En oikeastaan. Tänään vain… No, sanotaanko, että
olisin voinut juoda sen mustana. Sinä sen sijaan olet kahvituulella.”
Mies naurahti
katse kahvissaan. Hän nosti sen sitten Lucyn silmiin saaden tytön sydämen
hypähtämään. ”Ei ole kahvin voittanutta. Varsinkaan tähän aikaan päivästä.”
Lucy katsoi
pahoillaan mieheen, katse vaeltaen ensin tämän kahvikupin ympärille
kiertyneistä kämmenistä kalpeanharmaisiin silmiin. ”Anteeksi, kämppikseni saa
slaagin, jos en ole puolelta kotona. Tai siis juurikin näillä hetkillä”, hän
naurahti hermostuneesti. Joelle oli vannottanut Lucya palaamaan kotiin puoli
kahdelta: hän itse joutuisi norumaan kampuksella koko päivän, eikä asunnolla
olisi silloin ketään pitämässä huolta Herculesista, Joellen uudesta
kissanpennusta. Se oli kyllä suloinen ilmestys, mutta rasittava ja huomionkipeä
kuin vastasyntynyt vauva. ”Olen muuten Lucy. Lucy Defae.”
Mies nousi
yhtä aikaa seisomaan kuin Lucykin. ”Matthew Clarke”, hän esittäytyi. Lucy soi
tälle hymyn ja kääntyi jo lähteäkseen.
”Lucy on
kaunis nimi. Olen varma, että puhelinnumerosi on vähintään yhtä kaunis.”
----------------------------------------------------
Lucy vain naurahti.
”Eei, kyllä se tänään osui maaliin”, hän sanoi huvittuneena. Joelle hymyili
hänelle riisuessaan kaulahuivinsa. ”Sehän alkaa oppia. Missä se nyt on?” Lucy
kohautti harteitaan. ”Varmaan jossakin laatikossa. Kyllä kolina kertoo.”
”Matthew”,
hän muisti ja henkäisi hiljaa, pinkoi vastaamaan puheluun.
”Lucy”, hän
vastasi innoissaan, kierittäen samalla hiuslenkkiä sormensa ympärille.
”Hei, minä täällä, Matthew siis. Oli
ilahduttavaa jutella kanssasi tänään ja ajattelin, josko haluaisit lähteä
kanssani joku päivä syömään juttua jatkamaan?”
Lucyn
kasvoille puheen aikana kasvanut leveä ja muikea hymy oli ilmeisesti tullut
jäädäkseen. ”Lähtisin mielelläni. Kävisikö perjantaina?”
”Se on sitten sovittu. Tulen hakemaan sinua
silloin. Näkemisiin”, Matthew’n ääni soljui mukavasti Lucyn korvaan, ja hän
jäi hetkeksi paikoilleen. ”Niin teemme”, hän sanoi lopulta ja sulki puhelun.
Joelle
kääntyi ympäri ja loi Lucyyn etkö-muka-tiedä-katseensa. ”Mitä luulet? Me
suunnittelemme nyt asusi perjantaille!” Hyvälaatuinen jännitys ja innostus
purkautuivat kirkkaana nauruna Lucyn huulilta saaden Joellenkin nauramaan. ”No,
kerro nyt!”
”Hmm. No, hän
on pitkä. Melko hyvässä kunnossa, en tietenkään käskenyt häntä nostamaan
paitaansa tarkistaakseni. Komeakin hän on. Iästä en tiedä. Ehkä kolmekymmentä?
Kolmekymmentäviisi?” Lucy nauraa kihersi Joellen selatessa tytön vaatevarastoa.
”Hercules!
Siellähän sinä olet!” Lucy hihkaisi, kun pienen valkoisen kissanpennun pää
pilkisti lipaston alta esiin. Kissa tuli kaapiston alta kokonaan ja antoi Lucyn
ottaa sen syliinsä. Hän painoi pennun poskeaan vasten ja suukotti sitä
hellästi.
”Joelle, en
voi uskoa, että pääsen taas ulos tuulettumaan. Ja vielä miehen kanssa!” hän
sanoi helpottuneena ja hautasi taas kasvonsa kissan pehmoiseen turkkiin.
”On sinun jo
aikakin”, Joelle tuhahti huvittuneena ja jatkoi vaatekaapin sisällön
ratsaamista. Hercules kehräsi kuin yhtyen tyttöjen ilonpitoon.
Syvällä,
sisimmässä mielensä sopukassa Lucy tunsi silti syyllisyyttä Aleksejn
hylkäämisestä. Hän oli surrut niin vähän aikaa. Ehkä Aleksej antaisi hänelle
anteeksi. Kyllä taivaassa tiedetään. Kyllä hän ymmärtäisi.
--------------------------------------
*http://rakkausrunot.fi/runot/3633/24102015/kuka-kuulee
Runon lainasin tuolta ylläolevasta osoitteesta, ettei nyt joku erehdy luulemaan tätä plagioinniksi :D
Pikkusen nippelitietoa tästä osasta: kuvasin tän kahdessa päivässä. Siis kuvitelkaa - kahdessa päivässä. En oo koskaan ollut noin tehokas :''D
Sitten teille, arvon lukijat, pikku tärppi ;)
Tän osan kuvissa oli kolme pikku virhettä/aivopieruilua. Löytyykö kaikki (yksi on jopa kahdessa kuvassa -.-')?
Näihin kutkuttaviin tunnelmiin, adíos!
Ensiksi: Hui.
VastaaPoistaToiseksi: Hui.
Kolmanneksi: Upea osa! (Ja sain viimeinkin luettua Stormit kiinni, jeij :D)
Vai päättivät Vorobjov ja kumppanit tulla juuri "sopivaan" aikaan koputtelemaan ovelle. Onneksi Lucy sentään ehti kaappiin piiloon.
Hmm, olisivatkohan Yuri ja Borislav olleet todellakin tulossa mukaan pakomatkalle vai halusivatko nämä vain todistaita ennen kuin kavaltavat Viktorin herra Vorolle (se on nyt hänen nimensä, koeta kestää)? Ja vanhanherran hampaat paljastava virnistys, hyi. Alkoi pelottaa. Onkohan Aleksej tosiaan niin nokkela kuin mitä Vorobjov arvelee?
Ja hei, Lucy, Rose käski ettei Aleksejta saa kadottaa! Tästä ei taida seurata mitään hyvää - tai ei hyvä tainnut muutenkaan olla tulossa, mutta vielä pahempaa. Olisinkin ihmetellyt enemmän, jos Aleksej olisi ollut yhä paikalla Lucyn tullessa takaisin.
Ja kuka ihme olisi lähettänyt Lucylle tuon lapun tytön opiskelupaikkaan? Jostakin syystä epäilen Aleksejta itseään, jos tämä onkin vain piilossa mutta haluaa pitää toisen "poissa vaarasta" tai jotakin. Ja mitäs tämä herra Clarke oikein on miehiään? Harmaat silmät tällä ainakin on... Joelle puolestaan vaikuttaa varsin pirteältä tuttavuudelta :) Kissanpentuakin pääsimme näkemään~
Ja tahdon sun tehokkuuden, en enää voisi kuvitellakaan kuvaavani mitään kahdessa päivässä :"D
Iih, kiitos kaunis :3 *punastuu*
PoistaHerra Voro :''D en nauranut :D Musta on niin kamalaa, kun en voi vastata sun kysymyksiin spoilimatta :D:: mutta ole rauhassa, kyllä saat vastauksia ennemmin tai myöhemmin ;)
Huu, oon melkein rakastunut Herculekseen :3 se on niin lutunen, oon oikeesti unohtanut simsin lemmikkien söpöyden :D
Yllätin kyllä ittenikin kun kahdessa päivässä sain tän tehtyä x) Tehokkuus tulee mulla sit vissiin silleesti piikkeinä :D kuukausi hiljaiseloa - viikko tehokkuutta - kuukausi hiljaiseloa jne, elämän tie :'D
Kiitoksia ihanasta kommentistanne :3
Huh mitä tapahtumia. Osa päättyi aivan eri tunnelmiin ja maisemiin kuin missä alkoi. Voi käviköhän Aleksejlle nyt niin huonosti kuin tappelun jäljistä ja kirjeestä on annettu ymmärtää. Joka tapauksessa kiva jos Lucy pääsee siirtymään eteenpäin vaikka olikin Aleksejn kanssa ihana pari... Toisaalta kostonhalu on saattanut jäädä muhimaan.
VastaaPoistaEn olekaan taitanut vielä liiemmin kommentoida täällä, mutta olen siis lukenut koko legacyn läpi.
Alkupuoli oli perus viihdyttävää luettavaa. Mutta tämän sukupolven aikana legacy on lähtenyt todella lentoon. Tarinan kerronta, lavastus, henkilöt, kaikista on kehittynyt todella värikkäitä ja kiinnostavia. Erityisesti ihailen simiesi elehdintää, jos sitä nyt noin voi kuvailla. Asennot, ilmeet ja reaktiot ovat kaikki tosi luontevia. Lucy on älyttömän nätti. Haluaisinkin tietää, mistä on tytön a) "matkavaatteet" eli tuo asu jossa on iso maastokuviotakki b) punainen neule, vai onko kyseessä asukokonaisuus ja c) tuo ihana pitä ruskea tukka. Olisi ihanaa jos vaivautuisit jaksamaan selvittämään niiden latauslähteitä. Harvoin löydän enää netistä mitään noin ihania ladattavia johon en olisi jo tässä melkein 10 vuoden simsseilyn aikana törmännyt. Muutkin ladattavasi ovat olleet hienoja ja tarinan sävyyn, henkilöille sopivia. En tiedä. Kaikki on vain niin saumattoman kaunista ja ilo silmälle. Katson joka kuvan tarkkaan läpi, ja luen tekstejäkin monesti kun on sellaista sanataituruutta.
Eli kiva kun jaksat jatkaa näin pitkään jatkunutta legacya, ja ilmoittele osista Jalaviin jatkossakin, kiitos! Jään ehdottomasti seurailemaan ja odottelemaan malttamattomana seuraavaa osaa.
Pahoittelut pitkäksi venyneestä tajunnanvirtaakommentista... Jotenkin hölmösti yritin tiivistää ajatukseni tämän osan lisäksi koko legacysta kerralla O.o
Joo, tässä osassa ehti tapahtua vaikka ja mitä. Hieman itteä epäilytti, että eteneekö tää liian nopeeta, mutta apparently not :D
PoistaVoi, melkein säälin sua, kun oot joutunut rämpimään tiesi niiden ekojen osien läpi, joiden laatu laahaa 3km maan alla :x
Siisjoo, oon itekin hoksannut - aika surullisesti - että nyt vasta kuudennen sukupolven kohdalla juoni on oikeesti mielenkiintoista kirjoittaa sanoiksi. Lämmittää sydäntä ja mieltä kuulla, et oma tuotos on nuin hyvälaatuista, ää kiitos :3
Tokihan mie tätä jatkan ja jaksan ilmoitella osista! Tuntuupa melkein että mun lukijat katoaa täältä ennemmin kuin minä :'D
Kommenttien laatu on oikeastaan mulle se ja sama, tärkeintä on se, että on edes vaivautunut kirjoittamaan ajatuksiaan sanoiksi ja auttanut mua kehittymään tässä, joten aamen sille!
Minäpä kaivelen noita kyselemiäsi ladattuja, enköhän löydä ainakin osan lähteet suht helposti ;)
Kiitän ihanasta kommentista mitä nöyrimmin :3
Pitkän metsästyksen jälkeen oon löytänyt nuo kysymäsi ladatut (jes!) :D
PoistaLucyn matkailuasu on kaksiosainen, takki löytyy täältä: http://eir-sims.tumblr.com/post/108247648808/yesterday-i-made-three-recolors-of-my-conversion ja housut täältä:
http://digitalperversion.net/gardenofshadows/index.php?topic=31731.msg698292#msg698292
Punainen neule on Skellin käsialaa: http://digitalperversion.net/gardenofshadows/index.php?topic=29969.60
Ja viimeisimpänä Lucyn hiukset löytyy täältä: http://esotheria-sims.tumblr.com/post/128643705582/here-we-go-after-a-little-setback-caused-by-game
Kiitän ja kuittaan *adjöö* (:
Vihdoin ehdin (köhköh jaksan) kommentoimaan tännekkin (:
VastaaPoistaEnsinnäkin, Aleksej ei ole kuollut!! Mä niin tiiän ettei se ole, sitten Lucy rakastuu tohon renttuun ja Aleksej ilmestyy takaisin paikalle ja puff kolmiodraaman ainekset on koossa D: Ohgodwhywhyy!
Toiseksi, uskomattoman hyvin kuvattu osa jälleen kerran :3 Kuten Maroo sanoikin, niin kaikkea ehti osassa tapahtua, alkoi jännittävästi, pelkäsin jo, että Aleksej tapetaan tonne hotellihuoneeseen ja Lucy jää kaappiin D:
Lucyn ja Joellen keskustelu nauratti :D ''sugar daddy'' :D Äääh, miks en ikinä keksi mitään järkevää kommentoitavaa D:
Joka tapauksessa ihana osa jälleen kerran, ja odottelen jatkoa innolla. Joten alappas kuvailla jo uutta osaa, t. kärsimätön :'D
Toi tunne, kun tiiät niiiiin miten joku tarina tulee etenemään, etkä voi tehdä mitään estääkses sitä :'D
PoistaHii, kiitos :3 En mie ehkä niin julma kirjoittaja kehtaa vielä olla ja tappaa mun ah, niin ihania hahmoja tosta noin vaan :D ehei, näillä on vielä paljon koettavaa ;)
Hei hienoo, että jotakin tunteita oon onnistunut herättämään :'D
Uudessa osassa saattaapi kestää hiukkasen aikaa, mutta lupaan kunniasanalla, että kyllä se tulee ;D (terveisin lusmu, laiska ja liian tunnollinen koulun suhteen.....)
kiitän kommentista (:
Mä en löytäny aivopieruja vaikka kuinka etsin :o oot piilottanu ne hyvin.
VastaaPoistaIhana osa! Mulla on kyllä sellainen fiilis, että Aleksej on elossa ja piilossa jossain, tai sitten se on kidnapattu, ja toi mafia yrittää vielä houtuella Lucyn luokseen sen avulla tai jotain vastaavaa... Oon kauheen kahen vaiheilla. Toisaalta Aleksej ja Lucy on kauheen söpöjä yhdessä, mutta toisaalta Matthewkaan ei vaikuta pöllömmältä tyypiltä. Muuttamutta sitähän ei tiedä, millaiseksi ketkuksi se ehkä paljastuu. Vai paljastuuko.
Tykkään kauheesti noista kuvista, ihanan värikkäitä ja lavastukset on upeita!
Jatkoa odotellessa!
Parempi niin, ettei niitä huomaa :''D Eikun kyllä paljastan ne kohtapuoliin x)
PoistaTiiätkö ne semmoset niin hirveen inhottavat ja kamalat tilanteet, kun kolmiodraama on siinä pisteessä, että miten päin vaan on huono koska aina jollekin tulee paha mieli ja kaikki on täydellisiä mussuja? Tää on mulle just semmonen D:
Ooh, kiitän kommentista ja kehuista :3
Wouwouwou, mikä osa! Ensinnäkin täytyy sanoa tuosta ensimmäisestä kuvasta, ihan superhieno muokkaus! Muutenkin tosi upeasti kuvattu, tykkäsin etenkin tuosta majatalohuoneesta. Yksinkertainen, mutta hyvin toteutettu. Pirtsakka opiskelijakämppä toi hyvää vastapainoa alkuosan synkkiin kuviin.
VastaaPoistaMinäkään en usko, että Aleksej on kuollut, ei voi olla! Tuo hämärä viesti vaan vahvistaa epäilyni. Voi Aleksej, liiga on varmaan sen kaapannut tai jotain :o Toivottavasti Lucy lähtee etsimään miestä! Vaikka ei tämä Matthewkaan hassummalta vaikuta... Tai eihän sitä tiedä, mikä sekin on miehiään. Odottelen seuraavaa osaa innolla ja jännityksellä! Kiitos tästä mainiosta osasta! :)
Huu, kiitän! Omasta mielestä tossa oli ehkä hiukka liikaa kontrastia, mutta hyvä että sinä edes tykkäsit :D
PoistaAleksejsta tai Matthewista en oikein voi sanoa mitään spoilaamatta ja ärsyärsy :D:
Mutta minä jatkan ihmeessä, kiitos kommentista (:
En kyllä huomannu aivopieruja, kerro toki mitä ne oli :D
VastaaPoistaOlipas ihana osa. Harmittaa Lucyn puolesta, kun Aleksej on vissiin kuollut. Mutta enpä usko, että poitsu on kuollu D: Liigan hämäräperäsiä viestejä ja VARMASTI tämä Matthew on jotenki Liigassa jonkin sortin petturina ja liehittelee Lucyn ja tapahtuu kamalia D:
Ohhoh, mielikuvitus laukkaa. Ihana osa, jatkoa :3
Minäpä kerron armaat aivojeni pieruilut :'D
Poista1.tässä kuvassa ihmeellinen ruskea vammaus Lucyn ja sohvan kohdalla (oikeesti mitä ihmettä kävi??) http://i1209.photobucket.com/albums/cc398/dintzzz/Storm/Osa%2032/35a_zpsozhoayao.png
2. kattokaapa tarkkaan tämän kohtauksen ikkunasta ulos. Piti olla kesä, mutta mitäs mitäs se tuo koivu nyt himmailee? (nyt hoksasin, että tämäpä vammaa jopa kolmessa kuvassa eikä :D) http://i1209.photobucket.com/albums/cc398/dintzzz/Storm/Osa%2032/42a_zpsgsqowmif.png
3. tän random muikkelin epätoivoiset ilmeilyt Matthewin takaraivolle :'D löytyy kahdesta kuvasta vieläpä... http://i1209.photobucket.com/albums/cc398/dintzzz/Storm/Osa%2032/34d_zpswaow0zur.png
Kiitoksia :3 Onpa jännä, että kukaan ei usko mitä sanotaan :'D En kehtaa sanoo Matthewista mitään etten vaan paljasta :x mutta kyllä vielä epäilyt saadaan joko vahvistettua tai kumottua!
Kiitän kommentista, toki jatkan ;)