Anyway, osassa luvassa Ohuet Ranteet osa 50, ja muuta mukavaa bugausta. Ja olkaatten näin varoitetut vahvasta kielenkäytöstä ja Caps Lockin liikakäytöstä. :) Lukekaa
Painava vatsa haittasi nukkumista. Niin kuin se oli tehnyt jo melkein kolmen kuukauden ajan. Ericka ei taaskaan saanut unta.
Hänen
silmänsä lupsuivat kiinni, mutta hän ei halunnut nukkua. Ei nyt. Jotakin tuntui
tapahtuvan. Luonto kuitenkin otti vallan ja Erickan silmät painuivat kiinni
vasten hänen tahtoaan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella sitä, uni veti hänet
mukaansa.
Nainen astui
huoneeseen haparoiden. Mitä hän oikein teki? Nainen ei varmaan itsekään
tiennyt. Hän kumartui ja kyykistyi.
Vasta nyt Ericka huomasi toisen naisen lattialla. Verilammikossa. Oliko
hän kuollut? Ihme jos ei ollut.
Mies astui
huoneeseen vähän naisen jälkeen. Molemmat kauhistelivat. He katsoivat toisiaan.
Järkytys paistoi elossa olevan hontelon naisen kapeilta kasvoilta, kun hän
tuijotti miestä. Henkilöt vaikuttivat vanhoilta. Eivät iäkkäiltä, mutta.. Kauan
aikaa sitten eläneiltä..
Silmänräpäyksessä
naiset ja mies olivat poissa, ja elossa oleva nainen seisoi yksin huoneessa.
Siinä samassa huoneessa. Ja hän oli.. raskaana. Nainen silitteli hiljalleen
vatsakumpuaan ja katsoi lattian tummaa läikkää huolissaan. Mikä häntä vaivasi?
----------------------------------------------------------
Ei taas niitä
öitä, Ericka ajatteli herätessään. Vatsa kasvoi kasvamistaan ja painoi aina
vain enemmän. Ovi kävi. ”Hei kulta. Haluaisitko jotain syötävää? Voin tuoda sen
huoneeseesi”, Jenah sanoi aamuisella äänellä. Ei kuitenkaan tuomitsevalla.
Ericka huomasi äitinsä tuijottavan hänen alati suurenevaa keskivartaloaan.
”Ei kiitos
äiti. Voin syödä keittiössä. Ihmisten ilmoilla”, Ericka sanoi hiljaa. Jenah nyökkäsi
pienesti ja katosi ovenpielestä.
Ericka
lysähti takaisin makaamaan sängylle. Miksi hän oli taas kotona, kun hän oli sen
takia halunnut ulkomaille? Että hän ei mätänisi kotona.. Koti. Se sana alkoi
ahdistaa Erickaa päivä päivältä enemmän.
Kotona
hänellä ei ollut kovinkaan paljon. Isän vanhemmat olivat molemmat olevinaan
sivistyneitä ja ylimielisiä, eivätkä pitäneet äidistä tai tämän vanhemmista –
ainakaan enemmän, kuin lapsenlapsistaan. Äidin äiti ja äidin isäpuoli olivat
sen sijaan mukavampia. Mutteivät hekään sitä, mitä Ericka halusi. Hän halusi
vapautta. Rakkautta. Sitä hän etsisi niin kauan, kunnes löytäisi. Ja sitä hän
ei löytäisi kotoa. Karkaaminen oli ainoa vaihtoehto.
Päivät
kuluivat samaan tahtiin. Ericka mietti karkaamista. Jenah tulevaa vauvaa ja sen
isää. Muutkin perheenjäsenet olivat huolissaan Erickasta ja vauvasta.
Eräänä
päivänä kuitenkin Ericka sai idean. Hän karkaisi, sehän nyt oli selvää. Kaikki,
mitä hän tarvitsisi, olisi vain kyyti, jolla päästä pois. Sitä hän saisi
odottaa, ellei hän ottaisi kohtaloaan omiin käsiinsä.
Kunnes hän
näki taas naisen. Sen saman naisen, joka oli ollut hänen unissaankin. Ericka ei
tiennyt, kuka nainen oli ja mistä hän tuli. Mitä hän halusi ja miksi hän
kiusasi Erickaa. Nainen katsoi Erickaa kysyvästi, vaikka hän ei tuntenut edes
olevansa paikalla.
Tällä kertaa
nainen ei taaskaan puhunut. Mutta jotain outoa hänessä näkyi. Jotain, mitä
hänessä ei ollut ollut ennen. Nainen huitoi ja osoitteli jotain arkkua. Ei
arkkua, vaan kirstua. Ja hän oli taas samassa huoneessa, kuin aina ennenkin.
Ericka
tavallaan tiesi naisen yrittävän antaa hänelle merkkiä, tai viestiä. Hän ei
vaan tiennyt, mitä nainen tarkoitti eleillään. Niin kauan, kunnes hän
ymmärtäisi vihjeiden merkityksen hän ei välittäisi naisesta.
Outoja naisia
ajatellen, Erickan mieltä painoi vieläkin Rinan suhtautuminen koko
raskausjupakkaan. Muut isovanhemmat; Thomas, Lily ja Joe olivat olleet enemmän,
kuin innoissaan perheenlisäyksestä, joskin Chris ja Jenah olivat olleet hieman
vaivautuneita, mutta Ericka oli varma, että hekin tottuisivat ajatukseen minä hetkenä
hyvänsä. Hildakin oli ollut yhtä innoissaan, kuin isovanhemmat - tietenkin
toivuttuaan ensijärkytyksestä.
Juuri
päästyään istumaan sängyn reunalle heikotus pulpahti esiin ja Erickan koko
kehoa alkoi huimata, ja hän lysähti istumaan lattialle. Ericka sulki silmänsä
ja toivoi tunteen menevän äkkiä pois.
Silmien
ollessa kiinni, pimeydestä alkoi kirkastua jotakin. Se oli huone. Taas. Mutta tällä kertaa huone oli tyhjä. Kuivunut
verilätäkkö lattialla kieli huoneen olevan sama, kuin aiemmin. Ja voi ei, taas
se sama nainen.
Ericka avasi
silmänsä kieltäytyen näkemästä enempää. Tälle hulluudelle täytyi olla selitys.
Ei sillä, että hän joskus vielä vaatisi sille selitystä. Häntähän luultaisiin
hulluksi, jos hän kertoisi näkevänsä antiikkisia näkyjä!
-------------------------------------------------------------
Elämä oli
kulunut muutaman viikon omilla raiteillaan vaitonaisissa merkeissä. Rina
vältteli miniäänsä ja tämän ”huoratytärtä”, jota hän ei halunnut nähdä. Ericka
ja Jenah yrittivät parhaansa mukaan vältellä Rinaa. Raskaus eteni normaalisti,
lukuunottamatta niitä kummalisia ja yhä hyökkäävimmiksi muuttuvia näkyjä.
Suru
kuitenkin kohtasi perhettä, kun Joen aika oli tullut.
Hildalle
isoisäpuolen kuolema oli ollut kaikista raskain, sillä he olivat viettäneet
kahdestaan eniten aikaa, kuin Joe oli viettänyt Jenahin kanssa. Heidän omat
sisäpiirinvitsinsä saivat Hildan kerta kerralta itkemään enemmän.
Lillykin
suri. Ehkä enemmän, kuin koko perhe yhteensä. Ajan myötä hän vaipui
eräänlaiseen horrokseen, ja saattoi viettää päiväkausiakin puhumatta mitään.
Jenahin
mieltä alkoi vähitellen kalvaa huoli äidistä. Hän ei halunnut Lillynkin menevän
pois. Ei näin pian.
---------------------------------------------------
Ericka oli
menossa jo kolmatta kertaa viikossa ulos kävellen. Hän tiesi, että ihmiset
katsoivat häntä halveksivasti. Vatsakumpu pömpötti jo pahasti ulospäin, ja
hänen 18-vuotissyntymäpäivänsä oli vasta muutaman päivän kuluttua.
Tuttuja
olivat myös inhoavat katseen joka aamuiselta mummelilta, joka istui sillä
samalla penkillä joka aamu syöttämässä puluja. Tuttuja olivat katseet
aamuisilta lenkkeilijöiltä. Tuttuja olivat katseet myös autoilijoilta, jotka
sattuivat vilkaisemaan Erickan suuntaan.
Ja tuttu oli
myös reitti puiston toiselle reunalle, jolla tuttu mäntypenkki odotti Erickaa
istuvaksi.
Ericka istui vatsansa
kanssa vaikeasti puiselle penkille ja hengitti raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
Puistossa kulki päivittäin ihmisiä, joita hän ei tuntenut, mutta jotka silti
katsoivat häntä kuin halpaa makkaraa. Mistä he tiesivät, kuinka vaikeaa hänellä
oli jo valmiiksi? Eivät mistään.
Vastoin
toisten toimintaa, penkille istui vaaleahiuksinen nuorimies. Ericka hämmästyi
pahemman kerran. Joku halusi keskustella hänen kanssaan? Tai vielä parempaa,
olla hänen kanssaan?
”Hei. Minä
olen Paul. Kuka sinä olet?” poika esittäytyi. Erickalla kesti hieman, kun hän
sai koottua itsensä ja suljettua suunsa. ”E-Ericka. Mä olen Ericka”, Ericka
takelteli. ”Mä oon nähny sut täällä monta kertaa. Miksi sä tulet tänne?”
Pauliksi esittäytynyt kysyi uteliaana.
”Miettimään,
lähinnä. Kotona en saa rauhaa”, Ericka sanoi katsoen poispäin Paulista. Paul
nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Mitä sinä sitten täällä teet?” Ericka kysyi Paulilta,
joka katsahti häneen.
”No kun
minä.. Äh. Ei tästä mitään tule. Halusin nähdä sinut”, Paul sanoi hiljaa
katsoen jalkoihinsa. Tämä oli hullua! Muutama tunti sitten Ericka ei edes
tiennyt koko Paulista mitään ja nyt hän halusi jo suudella tätä.
”No, katso
minua. Tässä minä olen”, Ericka sanoi päivänselvällä äänellä ja naurahti. Paul
katsoi Erickaa syvään silmiin. ”Kuule, minkä ikäinen sinä oikein olet?” Paul
kysyi samassa. Ericka tunsi olona vaivautuneeksi. ”No, kohta 18. Entä sinä?”
”No jaa, ei sillä ole väliä. Jos kuitenkin haluat tietää, niin tule tänne
uudestaan illalla. Haluan näyttää sinulle yhden jutun”, Paul sanoi
salamyhkäisesti ja katosi luoden vielä viimeisen vilkaisun Erickaan, joka
punastui.
----------------------------------------------
Kello oli
noin seitsemän illalla. Ericka oli juuri tullut puistoon odottamaan. Paul oli
myöhässä. Tai no, mistä hän sen tiesi, eiväthän he olleet sopineet mitään
tarkkaa aikaa. Erickalle kuitenkin alkoi tulla jo kylmä, joten Paulin oli
parasta tulla.
Parin minuutin
jälkeen pusikossa kahisi ja Paul ilmestyi pimeydestä. ”Tule, prinsessa”, Paul
kuiskasi ja Ericka puikkelehti parhaansa mukaan Paulin vanavedessä metsään. Paul
oli puolituttu, mutta jotenkin tämä tuntui turvallisemmalta, kuin kukaan oli
Erickalle ikinä ollut. Eikö hänen ollut siksi oikein luottaa tähän?
----------------------------------------------------
Ilta oli
ollut kaikin puolin ihana. Ericka ja Paul olivat sopineet tapaavansa samalla
paikalla heti aamulla. Paul ei ollut kertonut ikäänsä, mutta Ericka arveli
pojan olevan noin 20-vuotias. He olivat nauraneet yhdessä, pitäneet toisiaan
kädestä, suudelleet, halailleet. Toisinsanoen ilta oli ollut täydellinen.
Ericka heräsi ruohikosta. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta kello oli yli kahden, sillä puiston valoja ei enää näkynyt. Paul oli poissa. Ericka könysi ylös. Samat vaatteet, kuin eilen. Hän saisi huudot kotona. Mutta jos hän ei menisikään kotiin, kukaan ei voisi huutaa hänelle. Se kuulosti hyvältä.
Ericka käveli pitkän matkan metsän lehdosta siihen puiston penkille, jossa hän oli ensimmäisen kerran tavannut Paulin.
Hän odotti. Ja odotti. Muutama tunti vierähti, kun hän ajatteli vain Paulia. Hän epäili olevansa rakastumassa.
Lopulta Paul asteli hänen luokseen omana ihanana itsenään. Ericka henkäisi. ”Sinä tulit”, hän sanoi. Paul hymyili ja hyväili Erickan poskea. ”Karataan”, hän sanoi Erickalle. Ericka jähmettyi ja nyökkäsi.
Paul hymyili taas hurmaavasti. Ericka hymyili takaisin. Paul veti hänet tiukemmin syleilyynsä. Hän tarrasi Erickan käteen ja kiihdytti juoksuun silmänräpäyksessä. Ericka seurasi perässä pitäen vapaalla kädellään vatsaansa.
---------------------------------------
Lakefordissa
oltiin enemmän, kuin huolissaan. Erickaa ei ollut näkynyt kuukauteen ja Jenah oli
huolen murtama. Lillykin oli nukkunut pois pari päivää sitten, ja Thomaskin oli
mennyt huonoon kuntoon, joten hänet oli täytynyt siirtää sairaalan hoitokotiin,
sillä häntä ei saanut pitää enää kotona mahdollisen sydämenpysähdyksen takia.
Stormien hilpeysprosentti ei ollut kovin päätä huimaava.
Ovikello soi eräänä aurinkoisena päivänä. Mielet olivat vieläkin maassa. Hilda käveli ovelle, eikä yllättynyt paljoakaan nähdessään siskonsa oven toisella puolella. Erickan vaatteet olivat likaiset, hiuksissa oksia ja lehtiä.
”Missä sä olet ollut?!” Hilda huusi ja kahmaisi siskonsa rutistukseen. Talon muukin väki havahtui ja kohotti lasittuneita katseitaan eteisen suuntaan. Toimeliaimmat jaksoivat mennä jopa ihmettelemään kohua.
Ericka
vetäytyi huoneeseensa, eikä edes kysynyt kuulumisia. Hän istuutui sängylleen ja
painoi päänsä käsiinsä.
Paulin kanssa
oli ollut ihanaa. He olivat eläneet kolmisen viikkoa juosten paikasta toiseen.
Ruokansa he olivat pihistäneet milloin ruokakojusta, milloin tilanneet
ravintolasta ja häipyneet ruokiensa kanssa.
Ihanaahan se
oli ollut, mutta loppu sille oli tullut. Liian aikaisin, jos Erickalta
kysyttiin. Paulin piti lähteä tuntemattomasta syystä kohti kotiaan
varsinaiselle Sealandin saarelle, ainakin niin Ericka oli arvellut. Tuttuun
tapaansa Paul oli jättänyt Erickan nukkumaan jäätelökioskin viereen ja häipynyt
vähin äänin.
Pitkän matkan Ericka oli kulkenut bussilla, niillä vähäisillä rahoillaan, jotka omisti ja kävellyt lopun matkan, 5 kilometriä kotiin. Hän ei ollut vaivautunut edes siistimään itseään.
Ihanaa se tosiaan oli ollut. He olivat kerenneet naimisiinkin. Sormus kiilteli vielä Erickan sormessa. Kunnes hän sai tarpeekseen Paulista ja nakkasi kultaisena kiiltelevän sormuksen huoneensa pölyisimpään nurkkaan ja itki.
-----------------------------------------
”Ericka, tulehan tänne. Minulla on sinulle vähän asiaa”, Jenah käski tytärtään. Tunnelma ei ollut viikossa parantunut paljonkaan.
Ericka laahusti huoneestaan ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Jenah asettui hänen eteensä istumaan. ”No mitä nyt, äiti?” Ericka kysyi tylsistyneesti ja katsoi äitiään pitkään.
”Olemme kyllästyneet isäsi kanssa rientoihisi ja olemme päättäneet lähettää sinut sisäoppilaitokseen, kunhan vauva syntyy. Opitpahan siellä olemaan ihmisiksi”, Jenah selosti. Vähä vähältä Ericka järkyttyi enemmän ja hänen suunsa avautui äärimittoihinsa.
”Ette te voi! Mähän olen jo 18! Mä olen aikuinen! Te ette voi lähettää mua jonnekin saatanan sisäoppilaitokseen! Mä olen täysi-ikäinen!” Ericka huusi noustessaan tuolistaan vaivalloisesti. ”Niin oli Thomaskin, jo yli 70-vuotias, eikä hänkään pistänyt paljon vastaan, kun hänet täytyi sijoittaa jo sairaalahoitoon!” Jenah möykkäsi ja yritti rauhoittua sulkemalla silmänsä ja hengittämällä syvään.
”Voimme päättää asioistasi niin kauan, kunnes asut meillä. Ja minun tietääkseni et omista omaa asuntoa vielä, ethän?” Jenah kysyi ovelasti tyttäreltään. Ericka kiehui vihasta. ”IHAN VITUN SAMA!” hän karjaisi, juoksi omaan huoneeseensa ja paukautti oven kiinni, että ikkunat helisivät.
”Kyllä hän leppyy. Tai ainakin tottuu ajatukseen”, Chris lohdutti Jenahia, joka itki taas. Miksi vanhempana olo piti olla niin hankalaa?
---------------------------------------------------
”Noniin, tyttönen. Kuules. Äiti lähtee nyt viimeiseksi vuodeksi pois. Äiti palaa kyllä.. joskus. Kai sinä kestät sen? Totta kai sinä kestät. Olet vahva tyttö, Dise”, Ericka puheli tyttärelleen, joka nukkui kehdossaan. Aamuviideltä ei talossa kovinkaan moni ollut vielä hereillä, ja silloin olisi hyvä aika tehdä loppuvalmisteluja.
Ericka oli taas päättänyt karata. Hän ei astuisi jalallaankaan siihen sisäoppilaitokseen, johon äiti, Rina ja isä olivat hänet sijoittaneet. Hänhän oli jo 18! Eivät he voineet hänen asioistaan päättää. Tosin, Rinahan ei ollut pian edes maisemissa, joten sen muorin puheista oli turha välittää. Hänhän oli ollut sekaisin jo ennen Erickan syntymääkin, ainakin niin äiti oli väittänyt. Lähtöä hän oli venyttänyt viimeiseen asti, ja huomenaamulla piti olla jo lähdössä sinne kamalaan laitokseen.
Kello oli jo kuusi. Ericka oli pakko lähteä. Mutta hän ei pystynyt. Disen takia. Kolme kuukautta hän oli saanut olla tyttärensä kanssa yhdessä, kunnes hänen pitäisi lähteä - taas.
Hän ei ollut lähdössä mihin vain. Ei todellakaan. Ericka oli itse päättänyt mielessään lähtevänsä takaisin Sealandiin, jonne hän kuului. Jonne hänen sukunsa kuului. Hänen äitinsä oli vain repinyt juuret maasta, ja iskenyt ne uuteen ravinnottomaan maahan. Siltä Erickasta nyt tuntui. Juurettomalta, kuivuneelta ja kuolevalta kasvilta.
-----------------------------------------------
Kaksi päivää
myöhemmin:
”ERICKA MITÄ OIKEIN AJATTELIT?!” Jenah huusi tyttärelleen. Ericka ei ollut koskaan nähnyt äitiään niin suuttuneena. ”ET SINÄ VOI TUOLLALAILLA KARATA, KUN OLET JUURI LÄHDÖSSÄ MUUTENKIN POIS! En voi uskoa tätä”, Jenah raivosi ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
”En vain enää jaksaisi temppujasi. Tee mitä haluat tästedes”, Jenah sanoi itku kurkussa ja horjui makuuhuoneeseensa. Erickaa hävetti. Chris katsoi häntä syyttävästi. Onneksi sentään Hilda ei ollut paikalla. Hänen halveksivaa katsettaan Ericka ei enää kestäisi.
”Anteeksi, isä. Sano äidille sama. Minä.. Minä lähden sinne sisäoppilaitokseen. Selvitän asiat rehtorin kanssa. Antakaa vain anteeksi”, Ericka sanoi hiljaa ja melkein itki hänkin.
----------------------------------------
”Happy birthday to you! Happy birthday to you! Happy birthday dear Ericka, happy birthday to you!”, Jesse hoilotti Erickalle. ”No joo joo, täytän 20. Entäs sitten?” Ericka hymyili Jesselle, tuoreelle aviomiehelleen.
”No kun minä vaan ajattelin, että tänään sinä – ja ehkä minäkin – menisit oikeaan kotiisi ja kävisit katsomassa tytärtäsi. Minäkin haluaisin nähdä Disen, niinhän se oli?” Jesse sanoi hymyssä suin.
”Unohda se penska jo”, Ericka tiuskaisi ja käänsi katseensa Jessestä. ”Ei hän halua nähdä minua, vaikka onkin vasta 2 vuotta. Ehkä kolmekin, en tiedä”, Ericka manasi.
”Mistä sitä tietää, ennen kuin käy kysymässä tai katsomassa? Ehkä tyttö haluaa palavasti vihdoin nähdä oikean äitinsä”, Jesse sanoi lohduttaen ja halasi vaimoaan. ”No, niin kai. Mennään sitten, mutta et intoile liikoja. Äiti ja isä saavat muutenkin jo kohtauksen, kun minut erotettiin sisäoppilaitoksesta vuosi sitten. Siis kuukautta ennen valmistujaisia, törkeää!” Ericka sanoi Jesselle, joka nyökkäsi ymmärtävästi.
--------------------------------------------------------
Ovikello soi pahaenteisesti. ”Kuka hemmetti..?” Jenah kirosi ja laahusti avaamaan oven. Hänen suunsa loksahti auki, kun oven takaa häntä katseli kaksi silmäparia.
Ericka puristi Jessen kättä lujempaa. Häntä jännitti enemmän, kuin kertaakaan niinä kertoina, kun hän oli tullut takaisin kotiin yllätyksen kera. Jesse katsoi häntä rohkaiseva hymy huulillaan ja silitti Erickan toista kättä.
Jenah huusi oven toisella puolella jotain ja kohta oven takana oli koko joukko tuttuja, elossa olevia kasvoja, vain Rina puuttui. Jenah avasi oven ja Ericka ja Jesse astuivat sisään. ”Äiti, anna anteeksi, minä olin typerä. Missä Dise on?” Ericka sanoi Jenahille, jonka kasvoista ei voinut tulkita paljon mitään.
Hilda tuli Erickan vanhasta huoneesta Dise sylissään. Tyttö näytti olevan kasvanut luvattoman paljon siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän.
Dise tuijotti sinisillä silmillään Erickaa, joka hymyili lapselle. ”Äiti..?” Dise kuiskasi ja Ericka purskahti onnen kyyneliin.
----------------------------------------------------------------
Siinäpä se. :)
Ohuet Ranteet- osan varmaan huomasittekin? Ärsyttävää, kun ne tuppaavat kiertymään punneille ja yritä niistä sitten jollain keinoilla saada paksumpia :d
Kuten sanottu, tähän blogiin tulee nyt vähäksi ajaksi pienoinen tauko, toisiakin tarinoita yritän saada kuvailtua ja kirjoitettua. Joulukuussa kuitenkin pitäisi seuraavan osan tulla, jos pysyn suunnitelmassani. Enkä ole vielä edes kirjoittanut sitä! :o (Yleensä kirjoitan osat kaauan ennen edellisen osan valmistumista, nyt kävi toisin)
Mutta kuitenkin niitä kommentteja on kiva aina lukea :)
Erickaanhan nyt heitellään. Aina kun tämä yrittää päästä pois kotoa päätyy takaisin ja vielä pahempaan tilanteeseen kuin mistä aloitti. Ja Paulia voisi periaatteessa syyttää heitteillejätöstä, jättää raskaana olevan naisen nukkumaan yksin kylmään maahan :P
VastaaPoistaToivottavasti tämä Jesse osoittautuu mukavammaksi miehenpuoleksi. Ja Disa on kieltämättä suloinen omenaposki :D
Nyt tosin mietityttää vielä enemmän nuo takautumat tai mitä etiäisi Stormin suvun jäsenille lienevätkään. Voisivatkohan liittyä jotenkin Disaan? Tuli ensimmäisenä mieleen. Tai sitten joku esivanhempi yrittää neuvoa jälkeläisiään olematta toistamasta menneisyyden virheitä.
Anyhoo, oli kyllä mukavan piristävää päästä Stormien pariin :D Osaa oli sujuva lukea ja odotan mielenkiinnolla, mitä olet suunnitellut jatkon varalle ;D
Nyt kiinnostaa kyllä saada tietää enemmän noista näyistä ((: Jänniä ovat.
VastaaPoistaNo huhhuh, mihin Ericka oikeen ryhtyikään, lähteä nyt noin vain ventovieraan matkaan ja mennä oikein naimisiinkin :o Ei paljon järki päätä pakottanu haha :DD Toivotaan nyt että toi Jesse on sille se oikea, ainaki näyttää mukavalta hepulta (:
Dise on suloinen ♥
Kiitokset tästä osasesta, jään odottelemaan mielenkiinnolla jatkoa!
Jade Essence: Paul nyt oli vähän mitä oli. Jessestä nyt voidaan tulevaisuudessa olla montaakin mieltä. ;) Disestä tosiaan tuli aivan älyttömän söpö, ihanat Arthurin geenit <3
VastaaPoistaNäistä näyistä sen verran, että niiden syytä saadaan odotella aika kauan, tuskin kuitenkaan idea ehtii kuivua ajan mittaan.. Kiva kuulla, että näitä mun hömpötyksiä on mukava lukea :--D Kiitos kommentista :)
mel.: Mukava kuulla, että jännityksen luominen toimii :) Järki nyt tytöllä on vähän hämärän peitossa :--D
Disestä tosiaan tuli odottamattoman ihana, toivottavasti ihanuus ei jää vain taaperoikään..
Kiitos kommentista :)
Johan oli osanen. Muuten ihan kiva, mutta häiritsi pikkasen noi Disen karkailut ja takaisin palaamiset. Voisi se neito nyt hieman rauhoittua. Mä itseasiassa kuvittelin kyllä ihan toisenlaista osaa, mutta hyvä tämäkin oli.
VastaaPoistaTuo uni vaikuttaa kyllä kiinnostavalta ja ihan kuin se yrittäisi kertoa jostain menneestä tragediasta Diselle. Siis sellaisesta, joka on toista sataa vuotta sitten tapahtunut, kun Diseä ei vielä ole ollutkaan olemassa.
Mua itseasiassa kiinnostaa tämä uni, joka muuten tuo oman piristävän lisänsä tarinaasi ja jään mielenkiinnolla seuraamaan kuinka se tuosta vielä etenee ja saako Dise asian selvitetyksi. Siis kun saisi ensin oman elämänsä selviteltyä.
Kyllähän sydän lämpesi tuossa lopussa, kun Dise tunnisti Erican äidikseen <3 !
VastaaPoistaTäytyy sanoa, että meinasin räjähtää kiukusta koneelleni, kun vanhemmat ilmoittivat lähettävänsä Erican sisäoppilaitokseen. Eihän noin saisi kenellekään äidille tai lapselle tehdä! Mokomatkin!!!
Mistä tuo uni oikein yrittää kertoa Ericalle?
Odotin kokoajan, että tämä tunnistaa paikan ja löytää tuon kirstun, jota unten nainen niin kovasti osoitteli. Eiköhän tämä vielä selviä :D !
Ihana osanen jälleen!
Jatkoa innolla odotellen... ;)
Yava: Tarkoitat varmaan Erickaa? Dise on 5. sukupolven edustaja, joka vasta syntyi ;)
VastaaPoistaNäkyihin palaillaan vielä, älkääs vielä menettäkö malttianne siellä ! :D
Kiitos ihanasta kommentista :)
Mesinen: Hyvä tietää, että onnistuin loppukohtauksen tekemisessä. Päätin kerrankin tehdä osan lopun, jossa ei kauhistella järkytyksiä :P
Menneisyyden näyt selviävät, ja juoni tihenee, kunhan saisin kirjoiteltua niitä osia. Nyt tosin taukoa, kun Alinaa kirjoittelen parhaillaan :)
Kiitos piristävästä kommentista :)
Voi voi sitä Erickaa, sietäisi tytön jo rauhoittua aloilleen. Paul teki kyllä aika röyhkeästi, mutta entäs tämä Jesse sitten? Vaikuttaa ainakin (vielä) ihan mukavalta ja fiksulta. Dise on kyllä suloinen tyttö :) Toivottavasti Ericka päsisi nyt miehineen muuttamaan samaan taloonkin tyttärensä kanssa. Hilda on myös nätti, harmi ettei siitä tullut perijää.. :/
VastaaPoistaVoi kun tuo unijuttu nyt pian selviäisi! :D Mitä ihmettä se voisi tarkoittaa... Epäilen kanssa, että jotkut muinaiset esi-isät yrittävät varoittaa Erickaa jostain :O
Pidin kovasti tästä osasta, toivon vain että Ericka lakkaisi koheltamasta ja saisi elämänsä raiteilleen :) Jatkoa odotan!
Aikamoista vauhtia, menoa ja melskettä. Toivottavasti Disa ei kärsi enää äitinsä oikuttelusta.. Suloinen tyttönen :)
VastaaPoistaGreenPixy: Disestä tosiaan tuli yllättävän söpö natiainen, ihanat Arthurin geenit - halleluja! Jesseä ja Erickaa nähdään kyllä vielä perijätalossa, ei hätää :) Ja Hildalla onkin ihan oma roolinsa, joka paljastuu hetken päästä.. ;) (viimeistään kahden osan päästä - varmaan)
VastaaPoistaOn se kiva, kun saan jännitystä tarinaan näillä näyillä :D Nekin selviävät aikanaan. :)
Kiitos piristävästä kommentista :)
Aui: No näillä mennään 15. osassa. Kiitos kommentista :)
Ja vielä näin yhteisesti kaikille, että sukupuuta on tulossa, kunhan saan sitä värkättyä!