Heips taas pienen hiljaiselon jälkeen! Uuden osan kanssa taas olen liikenteessä, johan siinä kestikin. Sen enempiä lätisemättä, olkaa hyvät.
-------------------------------------------------
And that's a wrap! Seuraavassa osassa päästäänkin sitten jo yliopistoon, huu!
Ja tiedän, tarinan keskellä on vielä "kuvattomia" osia, joita en ole vain saanut aikaiseksi päivittää flickriin :/ toivottavasti kesällä ehtisin ne päivitellä... joten älkää repikö pelihousujanne, jooko? :D
Sitten kai se olisi teidän vuoro, arvoisa yleisö :)
Oli mukavan
lämmin kesäilta, kun Nathan ja Wes olivat matkalla Clarkejen luokse. Oli
Nathanin 17-vuotissyntymäpäivä, ja he olivat suunnitelleet juhlistavansa sitä
poikien kesken sytyttämällä Rolandon ja Darrisin takapihalle pienen nuotion ja
juomalla muutaman huurteisen – huolimatta siitä, että porukasta ainoa
täysi-ikäinen oli Wes, joka oli myöskin sponsoroinut illan juomat. Seuraava
jonossa olisi Rolando, joka oli vielä puolisen vuotta alaikäinen. Darris saisi
odotella täysi-ikäisyyttään vielä vajaat kolme vuotta.
Vanhempansa
Darris ja Rolando olivat houkutelleet kylpylähotelliin viikonlopuksi, ja pahaa
aavistamattomat Joelle ja Matthew olivat nielleet syötin kuin vettä vain.
He eivät
menneet kolkuttelemaan ovikelloa, vaan marssivat suoraan portista takapihalle,
jossa Darris ja Rolando olivat jo sytyttämässä nuotiota. He vaihtoivat
tervehdykset – Rolando heitti pari huonoa vitsiä Wesin tulijaisista saaden
kaikki nauramaan – ja istahtivat alas. Tölkit sihahtivat lupaavasti auki, ja
hupi voi alkaa.
Ilta oli
oikeastaan sellaisella nössöllä tavalla ihan hauska. He juttelivat mistä
sattui, heittivät vähän lisää huonoa vitsiä, paistoivat päähänpistosta Darrisin
hakemaa makkaraa nuotiolla… Nathan nautti olostaan ihmeellisen paljon.
”Tiedättekö, jätkät?
Tämä on ihan hauskaa”, Nathan toi ajatuksensa julki ja siemaisi oluestaan. ”En
olisi ikinä ajatellut, että koti-illatkin voisivat olla tämmöisiä. Mutta ensi
vuonna kyllä lähdetään radalle, se on varma”, hän naurahti, johon Rolando
hörähti oman höntin naurunsa.
”Eihän siellä
olisi mitään tekemistä, kun ainoat, jotka siellä nauttisivat olostaan, olisitte
sinä ja Darris”, hän näpäytti.
”Paitsi, että
minä en pääse minnekään vielä vähään aikaan”, Darris huomautti hieman
harmistuneena.
”Ai, helvetti,
et niin”, Rolando muisti.
”No, mutta
tottahan tuo on. Ollaan ainoita porukan sinkkuja, Dar”, Nathan sanoi miltei
ylpeästi ja venytteli raajojaan.
”Siitä puheen
ollen, miten teillä menee Ibilan kanssa, Ron? Mutta älä nyt kerro liian
yksityiskohtaisesti, se on kuitenkin meidän sisko”, Wes uteli.
Rolando
pyöritteli puolityhjää tölkkiä kädessään. ”Tämä nyt kuulostaa ihan juntilta,
mutta itsepähän kysyitte”, hän varoitti. ”Me vähän niin kuin seurustellaan.
Niin kuin epävirallisesti. Ei julkisesti, mutta ollaan yhdessä. Kerrotaan
vanhemmille, sitten kun ollaan valmiita.”
”Ei helvetti,
äijästä on tullut ukkomies!” Nathan huudahti ja taputti Rolandoa selkään
onnitteluiden merkiksi. ”Eihän siinä mennyt kuin kolme vuotta.”
Pojat
repesivät kaikki nauruun. ”Pitää tehdä pieniä myönnytyksiä, jos aikoo saada
jutun toimimaan, Nathan, kyllä sinäkin sen vielä tajuat joskus”, Rolando sanoi
merkitsevästi, mille Nathan pyöräytti nauraen silmiään.
”Tuskinpa
vain. Tämä jätkä on tyytyväinen sinkkuuteen. Eipä tarvitse miettiä, mitä muut
ajattelevat.”
”Wes, entä
sinä ja Taliyah? Vieläkö kaikki rullaa kuin rasvattu?” Darris kysyi sitten,
osaamatta kommentoida mitään Nathanin kannanottoihin.
”Niin,
velipoika, vieläkö elämä on kuin ruusuilla tanssimista?” Nathan jatkoi utelua.
Wes laski
oluensa maahan ja risti kätensä, ja Nathan jännittyi. Veljellä oli selvästi
jotakin suurta sanottavaa.
”Itse
asiassa, olen suunnitellut erästä juttua”, tämä sanoi painokkaasti ja hitaasti,
miettien tarkkaan jokaista sanaa.
”Millaista
juttua?” Rolando paloi halusta tietää.
Wes nosti
katseensa velipuoliinsa ja hymy säteili hänen kasvoillaan. ”Ajattelin kosia
Taliyahia sen syntymäpäivänä.”
”Kosia?!”
Nathan mylväisi ja oli melkein kaataa oluensa maahan.
”Ohhoh”,
Rolando sai sanotuksi. Darris vain tuijotti Wesiä monttu auki.
”Oletko nyt
miettinyt ihan loppuun asti? Tehän olette vasta 18-vuotiaita”, Nathan jatkoi.
Hän ei voinut uskoa, että veli oli näinkin vakavissaan asian kanssa. Vastahan
he alkoivat seurustelemaan…
”Olen, olen.
Siitä tulee täydellistä.”
”Sehän on jo
alle kuukauden päästä”, Nathan muisti. Wes nyökkäsi.
”Kyllä minä
sen muistan”, hän naurahti.
”No… Ei kai
tässä muuta kuin että onnea vaan sitten”, Rolando sanoi lopuksi ja nousi
halaamaan Wesiä. ”Toivottavasti saat myöntävän vastauksen.”
”Sitä minäkin
toivon”, Wes sanoi onnea hehkuen.
-------------------------------------------------
”Minun
pitäisi kai mennä”, Rolando sanoi hiljaa.
”Älä vielä.
Ei vielä, ole kiltti.”
Rolando
pyyhkäisi Ibilan poskea kämmenellään ja hymyili tälle. ”Kyllä me nähdään
huomennakin, ja ylihuomenna ja milloin ikinä. On vain tosi myöhä”, hän
perusteli.
Ibila
painautui poikaa vasten ja veti sisäänsä tämän paidan tuoksua. ”Minulla on nyt
jo ikävä.”
”Harmi, että
meidän pitää tällä tavalla salailla tätä. Minusta olisi ihana, jos äiti ja
isäkin tietäisi meistä”, hän harmitteli ääneen. Rolando suuteli tätä hellästi.
”Tiedän.
Pitäisiköhän meidän kertoa pian tästä? En minäkään jaksa tätä salailua
loputtomiin.”
”Kerrotaan.
Mutta tehdään se… hienotunteisesti. Yhdessä.”
Rolando
suuteli tyttöä vielä kerran ja hymyili. ”Tehdään niin.”
Ovi aukesi
raivokkaasti rymähtäen kuin portaali toiseen maailmaan ja käytävästä huoneeseen
pölähti pöllämystyneen näköinen Nathan. Rolando hätkähti Ibila syleilyssään, ja
tyttö nosti vaistomaisesti sormen huulilleen pyytäen veljeään pysymään hiljaa.
Tytön onneksi veli sulki oven rauhallisesti perässään.
”Mitä
hemmettiä te tällä tavalla kuhertelette!” Nathan sihisi hampaidensa välistä
tuohtuneena. ”Kuka tahansa olisi voinut pamauttaa sisään!”
Ibila
irrottautui Rolandon käsivarsien otteesta ja meni lähemmäs veljeään, jotta tämä
kuulisi. ”Et sinäkään olisi saanut tuolla tavalla vain rynniä sisälle! Mitä
oikein ajattelit!”
Nathan nosti
ylähuultaan tajutessaan, minkä keskelle olisi voinut rynniä, ja vilkuili
kulmiensa alta pariskuntaa. ”Ette kai te…?”
”Ei!” Ibila
kivahti ja töytäisi veljeään käsivarteen moisesta kysymyksestä.
”Tuota, minun
pitäisi tosiaankin mennä”, Rolando puuttui keskusteluun. Ibila kääntyi tätä
kohti ja hymyili surullisena.
”Ikkuna on
auki”, hän sanoi. ”Nähdään huomenna.”
”Nähdään”,
Rolando sanoi ja kampesi ikkunasta ulos jättäen Ibilan kahdestaan veljensä
kanssa.
Veljensä,
jolta saisi pian kuulla melkoisen saarnan.
Ibila kääntyi
ympäri vain nähdäkseen Nathanin ristineen kätensä puuskaan ja katsovan häntä
tuomitsevana.
”Mitä?” Ibila
kysyi närkästyneenä.
”Teidän pitää
oikeasti olla varovaisempia. Olen
tosissani, Ibila. Äiti tai isä olisi ihan hyvin voinut vain kävellä sisään.”
Ibila
pyöräytti silmiään veljelleen. ”Joo, joo, senkin jeesustelija.”
-------------------------------------------------
”Minkä ihmeen
takia kutsuit heidät illalliselle? Mitä yhteistä puheenaihetta meillä muka on
kuin Wes? Eihän hänestäkään koko iltaa jaksa rupatella”, Joelle marisi
Matthew’lle, joka oli juuri sulkenut puhelun poikansa kanssa.
”Pitäähän
meidän yrittää, pojan takia. Aikuisiahan me olemme, Joelle. Olen varma, että illasta
tulee mukava. Pääsemme vaihtamaan kuulumisia ja niin edelleen.”
Joelle ei vieläkään
vaikuttanut vakuuttuneelta, vaan nosti kätensä puuskaan ja käänsi katseensa
pois. ”Enpä usko, Matt. Luulen, että illasta tulee yhtä kiusallinen kuin silloin
vuosia sitten. Siksihän me lakkasimme yrittämästä, etkö muista?”
”Tuolla
asenteella ainakin tulee. Koita piristyä”, Matthew silitti vaimonsa käsivarsia.
”No ehkä
tämän kerran”, Joelle puuskahti.
-----------------------------------------------
”Illalliselle?
Heidän luokseen? Lucy, oletko hullu?”
Lucy ei ollut
tippaakaan yllättynyt siitä, ettei Aleksej ollut kovinkaan haltioissaan
kutsusta. Mies ei ollut koskaan oikein tullut toimeen Matthew’n kanssa, ehkä
ihan syystäkin. Ei Lucya itseäänkään kauheasti huvittanut tavata entistä
parasta ystäväänsä, Joellea, mutta kyllä hän nyt yhden illan sietäisi tätä.
Wesin vuoksi.
”Aleksej,
tämä on Wesille tärkeää. Totta kai haluan, että hän kokee olevansa tärkeä sekä
meille että isälleen.”
Aleksejn
kulmakarvat kohosivat, ja tämän kasvoilta paistoi loukkaantuneisuus. ”Minäkö en
ole Wesin isä?”
”En minä sitä
nyt sillä tavalla tarkoittanut, Aleksej, vaan –”
”Wes saa
vapaasti nähdä isäänsä silloin, kun häntä vain huvittaa. Minä en vain halua
olla paikalla todistamassa sitä”, Aleksej tiuskaisi suuttuneena.
”Aleksej, totta
kai sinä olet hänen isänsä, mutta –”
Ulko-ovi
paukahti kiinni.
Hemmetti. Sehän
meni hyvin.
-------------------------------------------------
Lopulta
Aleksej alkoi lämmetä ajatukselle illallisesta Joellen ja Matthew’n kanssa. Ei
mies siitä missään vaiheessa riemuissaan ollut, mutta sen verran edes, että
suostui lähtemään mukaan. Helppoa se ei ollut ollut, mutta Lucy oli mielissään
nähdessään Aleksejn edes yrittävän.
Se riitti
hänelle.
Yritystä oli
onneksi myös toisella puolen illallispöytää: Joelle ja Matt käyttäytyivät
kohteliaasti ja ystävällisesti, ja ainakaan Lucyn silmiin ei ollut osunut
yhtäkään halveksuvaa katsetta koko illan aikana. Hän oli jokseenkin tyytyväinen
illan kulkuun, mutta ei silti malttanut odottaa illan loppumista. Hän oli
sanalla sanoen uupunut.
Aiheet olivat
koko illan pitäytyneet varsin kepeinä – aikuisten töissä ja lasten
koulunkäynnissä, harrastuksissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Kukaan ei
halunnut tehdä tilanteesta yhtään vaivaantuneempaa, kuin se jo oli tuomalla
esiin vanhoja – tai uusia – kahinoita.
”Wes, olen
kuullut, että olet löytänyt tyttöystävän. Kerro vähän hänestä”, Joelle kysyi
sitten kankean kohteliaasti, mutta kuitenkin.
Wes punastui
aavistuksen ja karaisi kurkkuaan. ”No, itse asiassa pyysin hänet tänne mukaan,
mutta hänellä oli jo menoa. Olisi ollut mukava esitellä hänet isällekin”, hän
sanoi.
”Wes raahaa
tyttöystävänsä kaikkialle nykyään, eikä muusta puhukaan. Ihan kuin Ron ja
Ibilakin”, Darris möläytti.
Koko huone
hiljeni.
Kaikki
tuijottivat ensin Darrista.
Sitten
Rolandoa.
Sitten
Ibilaa.
Ja sitten
taas Darrista.
”Anteeksi
kamalasti, ei minun pitänyt sanoa sitä –”, Darris aloitti pahoittelemaan, mutta
tämän piipitys peittyi pian Matthew’n, Joellen, Aleksejn ja Lucyn epäuskoisten
huutojen alle.
”Mitä?!”
”Te?!
YHDESSÄ?!”
”Rolando
Clarke!”
Lucy oli
muiden aikuisten joukossa noussut sillä siunaamalla seisomaan ja katsoi nyt
niin murhaavasti tytärtään, että Ibilan teki mieli vajota maan alle.
”Anteeksi,
anteeksi”, Darris hoki vieläkin, ja etäisesti Ibila kuuli Rolandon
rauhoittelevan tätä.
”Meidän piti
muutenkin kertoa piakkoin”, poika selitti.
Ibila ei
kuitenkaan voinut keskittyä keskusteluun kauemmaksi aikaa, kun hänen äitinsä raahasi
häntä jo kädestä pitäen syrjemmälle puhutteluun.
”Nyt saat
selittää, mitä tämä on. Antaa tulla.” Lucyn ääni oli tuohtunut.
Ibilan teki
mieli selittää, ihan totta teki. Tilanne oli vain niin sekasortoinen, niin
fiasko, ettei hän saanut sanaakaan suustaan, vaan purskahti vain itkuun. Lucyn
ilme ei pehmennyt piiruakaan itkusta huolimatta.
Ibila ei enää
kestänyt äitinsä tuomitsemista, vaan pinkoi Rolandon luokse, joka sulki tytön
syliinsä lohduttaen samalla, kun hänen oma äitinsä saarnasi hänelle kovaan
ääneen Matthew’n säestyksellä. Ibila näki Aleksejn puhuttelevan Wesiä ja
Nathania, ja sai selvää vain sanat ”tiesittekö te tästä” ja ”hävytöntä”.
”Rolando
Clarke, tämä on kaikkea muuta kuin hyväksyttävää!” Joelle määki naama
punaisena. ”Tyttö on 14-vuotias, herran tähden! Mitä oikein ajattelit!”
”Hän on minun
tyttöystäväni!” Rolando jylisi samalla mitalla takaisin ja piteli yhä Ibilaa
syleilyssään.
”Tyttö on
velipuolesi sisar!”
”Minä
rakastan häntä!”
”Sinä mitä?”
Ibila kuiskasi itkunsa seasta. Rolando käänsi katseensa tähän ja hänen ilmeensä
pehmeni rakastavaan hymyyn.
”Rakastan
sinua, Ibila.”
”Varjele, te
olette teini-ikäisiä! Mistä tiedätte muka mitään rakkaudesta!” Joelle kihisi
raivosta. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hänen elämänsä linkittyisi enää
yhtään enempää Lucyyn tai tämän perheeseen kuin oli pakko.
Samaan aikaan
Lucy jäi olohuoneeseen pitelemään päätään. Mitä ihmettä lapset nyt olivat
menneet tekemään…
”Lucy?”
kuului kysyvä ääni hänen takaansa.
Lucy kääntyi
ympäri ja näki Matthew’n seisovan edessään kädet epävarmasti toisiaan
hapuillen.
”Matt. Mitä
nyt? Älä kuvittelekaan, että tämä on jotenkin minun syytäni, sillä en
todellakaan tiennyt –”
”En minä
sellaisia, en. Halusin vain kertoa sinulle erään asian.”
”Minkä niin?”
”Kaipaan
sinua. Meitä. Yhdessä.” Matthew’n ääni oli hento ja hiljainen, mutta niin
lähellä Lucyn korvaa lausuttuna se iskostui naisen tajuntaan harvinaisen
selkeästi.
Halusiko Matt
palata yhteen?
”Matt, minä
–”
Lucy tunsi
jonkun tarttuvan kyynärtaipeestaan, ja vilkaisi taakseen. Aleksej. Joka
tuijotti Matthew’ta erittäin
vihaisesti. Olikohan hän kuullut…?
”Tämä
illallinen taisi olla tässä. Me lähdemme nyt kotiin”, Aleksej sanoi jämptisti.
Lucy ei voinut olla enempää samaa mieltä.
------------------------------------------
Matka kotiin
oli ollut haudanhiljainen, ja heti, kun Aleksej oli saanut lapsensa sisälle ja
sulkenut ulko-oven, räjähti hän täydellisesti. Hänen ei tarvinnut yksin pitää
puheita, sillä Lucy oli aivan yhtä tuohduksissa asiasta kuin miehensäkin.
Yhdessä he pitivät korviahuumaavan ripityksen lapsilleen, Ibilalle niin paljon
vanhemman pojan – ja vielä Wesin velipuolen – kanssa vehkeilystä, ja pojille
asian salailusta.
”Et ole enää
missään tekemisissä sen pojan kanssa, onko selvä!” Aleksej vannotti.
”Te olette
kaikki arestissa!” Lucy ärähti lopuksi ja marssitti kaikki lapset omiin
huoneisiinsa loppuillaksi.
Mielenosoituksellisesti
Ibila säntäsi huoneeseensa itku jo kurkussa. Hän humautti huoneensa oven kiinni
niin, että ikkunat helisivät ja heittäytyi lattialle parkumaan kuin viimeistä
päivää.
Kaikki oli
mennyt niin pieleen. Heidän oli pitänyt kertoa vanhemmilleen yksi kerrallaan,
ei möläyttäen, vaan tunnustellen ja rauhallisesti.
Mutta ei hän
voinut Darrista tästä syyttää. Todennäköisesti aikuiset olisivat reagoineet
täsmälleen samalla tavalla, olisivatpa he saaneet tietää millä keinolla vain.
Tilanne oli
nyt vain aika helvetin perseestä: hän ei saisi enää nähdä Rolandoa. Missään.
Tuskin enää
koskaan.
Nyyhkytyksen
keskeytti äkkiä hiljainen koputus. Ei oveen, vaan ikkunaan.
Ibila nosti
katseensa lattiasta, ja näki ikkunan takana Rolandon surulliset mutta
hymyilevät kasvot. Tytön sydän hyppäsi ilahtuneena ja hän nousi avaamaan
ikkunan Rolandolle.
”Miten voit?”
poika kysyi heti sisälle päästyään. ”Saitko pahat huudot?”
Ibila pudisti
päätään. ”Sain. Olen myös arestissa varmaan seuraavat neljä vuotta. Enkä saa
nähdä sinua enää.” Itku vapisutti hänen alahuultaan niin, että puhe meinasi
puuroutua.
Rolando sulki
tytön syleilyynsä ja suukotti tämän otsaa. ”Minäkin sain arestia. Ja elämäni
läksytyksen.”
”Mitä me nyt
tehdään?” Ibila kysyi masentuneena.
”Jatketaan
salaa. Samalla tavalla, miten ennenkin. Me löydetään jokin keino, ja aikuiset leppyvät.
Se on varma.”
”Oletko
tosissasi?”
”Yhtä
tosissani kuin livahdin arestistani. Oikeasti. Rakastan sinua.”
Ibila suuteli
Rolandoa. ”Minäkin rakastan sinua.”
-----------------------------------------------
Artikkeli oli
vihdoin valmis, ja Lucy sai vihdoin sulkea läppärinsä. Juuri, kun hän oli
saanut sen kannen kiinni, pärähti hänen puhelimensa soimaan.
”Matt?” Lucy
hämmästyi soittajaa. Oliko Wes tehnyt jotakin typerää?
Hän nosti
puhelimensa korvalleen ja tervehti Matthew’ta. Jos kyse olisi tosiaan jostakin
vakavasta.
”Hei, Lucy”, Matt huokaisi luuriin.
Lucylla oli paha aavistus.
”Mitä nyt
Matt? Onko Wes tehnyt jotakin?”
”Wes? Ei, ei mitään sellaista. Minusta vain
tuntui, että asiani jäi kesken silloin illallisella”, Matt aloitti. Lucy
puristi silmänsä tiukasti kiinni. Voi hemmetti, mitä Matthew’n päässä oikein
liikkui? Lucy oli luullut illallispuheiden olleen vain viinin syytä, mutta
ilmeisesti Matt oli menettänyt viimeisetkin järjenhippusensa.
”Matt, ei –”
”Anna minä selitän. Minä rakastan sinua
vieläkin. Palavasti. Haluan sinut takaisin, Lucy. Haluan sinut takaisin niin,
että olen valmis jättämään Joelle sinun takiasi. Voisitko edes harkita meitä?”
”Matthew,
minä en tiedä, miten voisin ilmaista itseäni yhteen selkeämmin. Minä rakastan
vain Aleksejta, en sinua. En ole kiinnostunut sinusta, joten voisitko jo
lopettaa?”
”Lucy, minä –”
”Ei, Matt.
Olen väsynyt tähän. Jättäisit minut nyt rauhaan. Minulla on muutakin
miettimistä”, Lucy ilmoitti kylmäkiskoisesti ja sulki puhelun odottamatta
Matthew’n vastausta.
Jostakin
syystä Lucylla oli sellainen tunne, ettei Matt kuitenkaan jättäisi asiaa tähän.
----------------------------------------------
”Tämä oli
kyllä paras syntymäpäivä ikinä. Kiitos, Wes”, Taliyah sanoi raukeasti heidän miltei
maatessa Taliyahin perheen terassin penkillä. Heillä oli tosiaankin ollut
toiminnantäyteinen päivä: ensin Wes oli vienyt tytön syömään tämän
lempipannukakkuravintolaan, minkä jälkeen he olivat käyneet elokuvissa, ja
kaiken kruunasi vielä rauhallinen ilta kesäterassilla istuen ja jutellen.
”Voitaisiin
viettää tällaisia päiviä hieman useammin”, Wes tokaisi muka ohimennen ja nauroi
päälle.
”Kelpaisi
kyllä”, Taliyah naurahti myös.
”Minulla
olisi sinulle yksi kysymys”, Wes sanoi sitten salamyhkäisesti.
Taliyah
kuunteli tarkkaavaisena pojan seuraavia sanoja. ”Millainen kysymys?”
Wes ei
vastannut, vaan hivuttautui Taliyahin viereltä penkiltä seisomaan ja katsoi
tyttöä tiiviisti. ”Wes, mitä nyt?” tyttö kysyi yhä hämmentyneempänä.
Wes taittoi
toisen polvensa…
Taliyah
sinkosi seisomaan. ”Wes…?” hän tapaili epäuskoisena sanoja.
”Taliyah,
tuletko vaimokseni?”
Taliyah tunsi
miltei pyörtyvänsä. Siinä Wes nyt oli polvillaan hänen edessään, sormus
odottavana rasiassa ja silmät toivoa säihkyen. Hänen sydämensä ei malttanut
pysyä rinnassaan.
”Totta kai
minä tulen”, tyttö sai kakaistuksi, eikä tiennyt pitäisikö hänen itkeä vai
nauraa vai molempia.
Wesin ilme
kirkastui noiden sanojen myötä silminnähden, ja poika nousi seisomaan. Hän
ujutti sormuksen Taliyahin sormeen ja he katsoivat toisiaan sanoinkuvaamattoman
onnellisina, eikä Wes voinut hillitä itseään, vaan nosti uutukaisen kihlattunsa
vielä ilmaan ja rutisti tätä kuin hengenhädässä.
”Miten… miten
edes keksit ehdottaa tämmöistä?” Taliyah kysyi, kun Wes laski tämän maahan,
edelleen hymyillen.
Wes pudisti
päätään. ”Se vain tuntui oikealta. Olen suunnitellut tätä jo aika kauan.”
”Kuinka
kauan?”
”Ainakin pari
kuukautta.”
Taliyah
painautui Wesiä vasten ja puristi tätä lähemmäs niin kovaa kuin vain kykeni.
Wes hengitti sisäänsä Taliyahin tuoksua ja sulki silmänsä. Kaikki oli
täydellistä.
Sitten
Taliyah irrottautui syleilystä, ja katsoi Wesiä vakavana silmiin. ”Mitä?” poika
kysyi. Oliko jokin mennyt sittenkin pieleen?
”Karataan”,
Taliyah kuiskasi.
”Karataan?”
Wes toisti, nauroi, luuli vitsiksi.
Kun Taliyahin
ilme ei värähtänytkään, poika vakavoitui. ”Karataan?” hän toisti epäuskoisena. ”Minne
muka? Millä rahalla?”
”En minä
tiedä. Siitä tulee seikkailu”, Taliyah sanoi innoissaan. Wes oli enemmänkin
huolissaan.
”Mutta…”
”Mutta mitä?
Eikö sinulla ole seikkailumieltä? Koulu on loppu, tulevaisuus on avoin. Me
voimme tehdä, mitä haluamme! Eikö nyt olisi jo aikakin?”
Wesin mieltä
painoi silti jokin. He istahtivat takaisin alas miettimään Taliyahin ideaa, ja
tämä laukoi Wesille ties minkälaisia ehdotuksia siitä, mitä he tekisivät, minne
he menisivät, ja mitä tulevaisuus voisi heille tarjota.
Lopulta Wesin
pää oli käännetty.
He
karkaisivat.
----------------------------------------------
Pari viikkoa
vierähti nopeasti: Wes ja Taliyah tosiaan karkasivat bussilla suuntanaan jokin
etelävaltioista, eivät he itsekään tienneet, minne lopulta päätyisivät. Lucy ja
Aleksej olivat olleet huolissaan, mutta toivottaneet silti nuorelle parille
onnea matkaan, eivätkä Taliyahin vanhemmatkaan olleet olleet suuremmin ajatusta
vastaan – kunhan he saisivat lähettää nuorelle parille raha-avustusta
aika-ajoin.
Nathan oli
vain tuntenut olonsa taas hieman yksinäisemmäksi nyt, kun hän ei nähnyt
veljeään sitäkään vähää kuin ennen. Onneksi sentään hänellä oli vielä jäljellä
siskonsa, Rolando ja Darris. He pitivät yhtä tiukemmin kuin koskaan, vaikka
Ibila ja Rolando eivät saaneetkaan nähdä toisiaan. Kukaan ei kuitenkaan ollut
vahtimassa moista koulun käytävillä, joilla poppoo kokoontui aina viettämään
välitunteja ja hyppytunteja yhdessä.
Kunnes eräänä
päivänä syyslukukauden alettua Nathan näki ystävineen rehtorin kävelevän koulun
sisäpihan poikki tärkeä ilme kasvoillaan.
Ja
seuralaisia peräjäljessään: noin nelikymppisen näköinen mies ja oletettavasti
tämän teini-ikäinen tyttärensä.
Joka oli kuin
enkeli.
”Onkohan tuo
se uusi oppilas?” Ibila kysyi hiljaa heidän tuijottaessa uusia tulokkaita.
”Varmaankin”,
Rolando tyytyi tokaisemaan.
Nathan ei
saanut sanaa suustaan. Hän tuijotti tyttöä kuin lumottuna. Tyttö selkeästikin
oli hyvin tietoinen viehätysvoimastaan, sillä vilkuili ympärilleen minkä
kerkesi.
Kunnes hänen
silmänsä osuivat Nathaniin, ja viipyilivät hetken.
Tarpeeksi
kauan, että Nathan ehti loihtia hymyn kasvoilleen.
Sitten seurue
katosi sisälle ilmeisesti rehtorin kansliaan.
”Hän tulee
varmaan meidän luokallemme”, Rolando sanoi sitten osoittaen sanansa Nathanille,
joka tyytyi vain nyökkäämään.
Iiks, lisää Stormeja! Rakkautta on näköjään löydetty lopunkin *laskee sormillaan* seitsemännen sukupolven keskuudessa.
VastaaPoistaPojusten - eikun siis nuoren miesten - nuotiorupattelu oli mukava tapa saada vähän selkoa siitä mitä on tapahtunut poissaolomme aikana, ja vähän muistutusta siitä kuka nyt oli minkäkin ikäinen. Weshän on suunnitellut hänen ja Taliyahin tulevaisuutta jo pitkälle, ja Taliyahillakin vaikuttaa olevan omat suunnitelmansa etelävaltioiden reissusta päätellen. Ainakin yhdellä parilla menee (ainakin tällä hetkellä) hyvin. *koputtaa puuta moisen lausunnon jälkeen*
Vaikka Ibilan ja Rolandon suhde nyt tuli aikuisten tietoon vähän vähemmän hienovaraisella tavalla kuin nuoripari olisi toivonut, niin olen vähän samaa mieltä Ibilan kanssa - tuskin nämä olisivat kovin iloisia uutisesta olleet vaikka Darris olisikin pitänyt suunsa supussa.
Ja Matthewkin vielä saa päähänsä näytellä creepyä eksää, hrrh. Onneksi Lucy on niin kovapintainen että tajua iskeä luurin korvaan. Kunhan mainitsisi asiasta vielä Aleksejlle ettei tämä kuule omaa kauttaan ja saa väärää kuvaa asiasta...
Jotenkin tuntuu että Ibilakin olisi herkän kuorensa alla perinyt sekä Lucyn että Aleksejn sitkeyttä, ehkä se ei vain näy välittömästi päällepäin.
Ja sinne taitaa mennä se Nathanin sinkkuus...
Tajusin myös juuri nyt, että sekä Stormit että Garpit ovat (ainakin periaatteessa?) menossa seitsemännessä sukupolvessa. Pitäisikö yrittää kiriä edelle? ;D
Mistä kohtaa hän muuten yleensä laskee sukupolven vaihtuneeksi?
Mainiota luettavaa oli taas jälleen kerran ja uutta odotan ;D Siinä kai tärkeimmät ;)
Ohhohhhoi minkälainen osa! Draamaa ja kiemuraa kerrakseen! Ja loppu lupaa että lisää on luvassa. Kun jotenkin nakertaa fiilis, että Taliyah ja Wes eivät niin ruusuisasti pääse karkausreissullaan elämään, ovat niin nuoriakin vielä... Rolando ja Ibila saavat varmaan lopulta onnelisen lopun kun aika kuluu iät karttuvat ja vanhemmat leppyvät, vaikka nyt onkin vähän kivikkoista. Ja mitäköhän Nathan ja tämä uusi oppilas puuhaavat jatkossa, tuskin jää pelkästään silmäpelin tasolle enää...?
VastaaPoistaMukava osa nuorten touhuista, jään odottamaan lisää!
Ah, teinien elämää on aina niin ihana seurata! Mikäs sen hauskempaa kuin kunnon sydänsuru.
VastaaPoistaJotenkin osasin odottaa, että Ibilan ja Rolandon suhde ei saisi vanhemmilta hirveää suosiota, mutta.. Onhan tuo nyt kohtuutonta, vaikka Ibila nuori onkin. Luulisi Lucyn ja Aleksejn jos kenen ymmärtävän. Ja voi jeesus, Matthan se siellä yrittää kinuta Lucya takaisin. Älä nyt nainen herranjumala haksahda!
Voi voi, taitaa olla Nathanillekin odotettavissa romanssia. Wes ja Taliyah ovat varsin söpöjä höppänöitä! Näinköhän tuo karkausreissu kuitenkaan menee suunnitelmien mukaan.. Jatkoa vaan tulemaan, kun ehdit, odotan suurella innolla!
Huhhuh, kaikkea sitä tapahtuikin :D Suhdesotkuja puolin ja toisin. Olen niin toivoton romantikko, että tuntuu raastavan väärältä erottaa Rolando ja Ibila tuolla tavoin toisistaan, mutta eiköhän tosirakkaus keinot keksi... Tulee kunnon Romeo ja Julia -tulkinta tästä :D Ja Taliyah ja Wes pamauttivat kihloihin, mikäs siinä. Toivottavasti seikkailustaan tulee antoisa! Mutta olisi pitänyt arvata että Matt haikailee vielä Lucyn perään. Sen siitä saa kun menee pettämään tätä toisen kanssa. (vaikka minä kyllä vieläkin liputan Lucyn ja Mattin puolesta, en ole koskaan oikein lämmennyt Joellelle ja Aleksejlle :D)
VastaaPoistaUu, romanssitutkani vilkkuu! Mitäköhän tapahtuu Nathanin ja tuon mystisen tyttösen välillä?
Kiitos osasta! Jään odottamaan jatkoa :)