tiistai 13. helmikuuta 2018

Osa 38. Itään

On jälleen kulunut laittoman kauan aikaa viime osasta, mutta ei anneta sen häiritä yhtään enemää kuin se on jo häirinnyt. Täten tarjoan aimo annoksen taas Stormeja, olkaa ystävälliset:


”Äiti!” Lucy kuuli vaativan huudon ulkoa. Hän pyöräytti silmiään kierroksen ympäri ja hymyili päätään pudistellen. Pojat olivat taas kiusanteossa.
Lucy suoristi takkinsa rypyt suoriksi, suki vähän hiuksiaan, nappasi laukun matkaansa ja lähti selvittämään tilannetta.


Oli kuin olikin, Lucy löysi lapset leikkimästä pihalla. ”Leikki” oli tosin hieman kyseenalainen nimitys, sillä pojat olivat ryövänneet Ibilalta tämän suosikkinallen ja heittelivät sitä nyt toisilleen tytön tuijottaessa touhua vierestä suru puserossa.
”Oliks pakko huutaa äiti tänne? Nyt se pistää meidät kotitöihin”, Lucy kuuli Wesin marmattavan pikkusiskolleen lähestyessään heitä. Eikä hänen tarvinnut sanoa mitään, pojat ymmärsivät vähemmästäkin: Wes nakkasi nallen takaisin Ibilalle, joka poimi sen maasta hädissään ja rutisti miltei ruttuun.
”Pojat, mitä olemme sanoneet isänne kanssa Ibilan kiusaamisesta? Ja Nathan, eikös sinulla ollut läksytkin tekemättä?”

Nuoremman pojan kasvot valahtivat hieman kalpeammiksi, ja pojat riensivät yksissä tuumin sisälle läksyntekoon. Lucy jäi itse vielä nuorimmaisensa seuraksi, joka vaikutti silminnähden helpottuneelta ja tillitti äitiään hieman vetisin silmin.
”Kiitti, äiti”, tämä piipitti.
Lucy pyyhkäisi tytön punaiselta poskelta kyyneleen ja hymyili tälle lohduttavasti.
”Eivät he pahaa tarkoita. Poikia pitää joskus vain vähän kouluttaa.”
”Mutta miten? Ei ne usko mua”, Ibila sanoi surullisena.

”Tiedätkö miten? Komenna ihan kunnolla. Saa suuttuakin. Jos se ei toimi, jätä ne omaan arvoonsa. Esitä, ettei kiinnosta, vaikka oikeasti kiinnostaisikin. Pieni kostokin saattaisi olla paikallaan”, Lucy sanoi pilke silmäkulmassa.
”Millainen kosto?”
”Hmm, vaikka harmiton säikäyttely tai juksauttaminen. Mutta tätä et kuullut minulta, ethän?”
Vihdoin tyttö hymyili. ”En.”


”Sillä lailla”, Lucy kannusti ja halasi tytärtään. ”Mentäisiinkö katsomaan, mitä isä touhuaa?” Ibila nyökkäsi innoissaan, tarttui äitiään kädestä, ja Lucy talutti tämän sisälle Aleksejn työhuoneeseen, jossa tämä piirteli jos jonkinlaisia asemakaavoja kaupunginvaltuustolle.
”Katsopas, kuka tuli käymään”, Lucy huikkasi ovelta koputtaessaan. Aleksej kääntyi työtuolissaan ja riemu syttyi tämän kasvoille nähdessään pienen tyttärensä ovensuussa.
”Tulepas tänne, prinsessa!”, hän kutsui ja Ibila ryntäsi juosten isänsä tykö, joka nosti tämän syliinsä ja kutitti vähän kyljistä saaden tytön hykertämään.


”Palaan varmaan iltamyöhään. Täytyy saada eräs juttu valmiiksi huomisen painokseen”, Lucy ilmoitti. ”Muistathan –”
”Kyllä, muistan kyllä: ei pelejä yhdeksän jälkeen, ja hammaspesulle viimeistään kymmeneltä. Ole rauhassa”, Aleksej keskeytti hymyillen. Lucy naurahti omalle hössöttämiselleen.
”Hyvä. Mukavaa päivää!” hän huikkasi ja heitti lentosuukon Aleksejlle, joka nappasi sen ketterästi kämmenelleen.
”Samoin sinulle”, hän toivotti takaisin. Lucy vilkutti vielä perään ja lähti toimistolleen.

-----------------------------------------------




-------------------------------------------------

Tytöt olivat ihan typeriä kapistuksia.

Nathan vannoi sydänverellään pysymään heistä erossa niin hyvin kuin vain taisi. Niistä oli vain harmia.
Wes oli muuttunut ihan tyhmäksi tavattuaan sen yhden tytön.

Tämä oli yksi niistä harvoista hetkistä, kun Wes oli molemmilla jaloillaan maan pinnalla. Vihdoin. Nathan oli törmännyt veljeensä välitunnilla, jäänyt juttelemaan kokeillakseen kepillä jäätä ja yllätyksekseen huomannut veljen olevan miltei täysin oma itsensä. Siinä he nyt juttelivat niitä näitä, ihan kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina.

Kunnes se tyttö ilmestyi taas. Jostain kirotun nurkan takaa hän asteli Wesin näkökenttään ja pisti tämän kovalevyn oikosulkuun. Wesin katse lasittui tuohon tyttöön ja puhe alkoi puuroutua niin kuin hammaslääkärissä ikään.
Nathanin ei tarvinnut edes kääntyä ympäri tajutakseen tilanteen.
Ai. Se tyttö taas.

”Wes, kuunteletko sinä?” hän yritti herätellä veljeään horroksesta, tuloksetta. Wes keskittyi vain puolella korvalla pikkuveljensä juttuihin. ”Wes?”
Ei reaktiota.
Ja sitten Wes kääntyi. 180 astetta. Ja lähti tytön perään.

Nathan kuuli vain sanat: ”Moi Taliyah –”
Sinne meni sekin tilaisuus.
Tytöt olivat ihan typeriä.

---------------------------------------------------

Koulu oli vihdoin loppunut, ja viikonloppu saattoi alkaa. Nathan oli tavoittanut veljensä taas koulun pihalla, ja he olivat sopineet menevänsä harjoittelemaan jalkapalloa koulun lähellä sijaitsevalle kentälle.
Erävoitto, Nathan ajatteli itsekseen.

”Haluatko harjoitella maalien tekoa vai yrittää saada estettyä minua tekemästä maalia?” Wes virnuili matkalla kentälle.
Nathan pukkasi veljeään käsivarteen. ”Tällä kertaa et saa yhtään maaliin, siitä pidän huolen”, hän vannoi.
”Sehän nähdään”, Wes uhosi.

”Juostaanko kilpaa kentälle?” isoveli ehdotti sitten. Nathan ei antanut tälle varoitusaikaa vaan pinkaisi suoriltaan juoksuun saaden huvittuneita sadatteluita niskaansa.

---------------------------------------------------


”Yritä edes! Tähtää!” Nathan nauroi maalin suussa. Wes pyöritteli palloa jalkojensa välissä vetkutellen ja selvästi hymyssäsuin.
”Odotapa vain”, tämä huikkasi katse edelleen tiiviisti jaloissaan ja niiden leipomassa pallossa.


”Olen valmis!” Nathan huusi ja valmistautui potkuun.
Wes laukaisi ja –
Maalihan siitä tuli.


Nathan manasi hiljaa kerätessään pallon syliinsä maalin perältä, mutta kun hän oli potkaisemassa pallon takaisin veljelleen, ei tätä näkynyt missään.
Väärin.
Wes oli kadonnut taas sen tytön luokse.
Miten se tyttö aina päätyikin samaan paikkaan?

Nathan puuskahti turhautuneena. Hän potkaisi pallon reppunsa luokse ja laahusti sen perässä vaihtamaan nappulakenkänsä lenkkareihin. Wes tuskin enää haluaisi pelata hänen kanssaan. Ei nyt, kun tuo Taliyah oli maisemissa.

-----------------------------------------------

”Moi, Wes. Hieno maali”, Taliyah heitti ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse. Wes tunsi jalkojensa muuttuvan taas spagetiksi, mutta käski itseään pysymään kasassa. Nyt jos koskaan.
Jo aiemmin päivällä hänen oli pitänyt tehdä se, mutta pupu oli mennyt pöksyyn yllättävällä nopeudella ja voimalla.
Se oli siis tehtävä nyt.

”Tuota, haluaisitko, tai siis… Voisinko saattaa sinut kotiin?”
Taliyah katsoi häntä mystisellä ilmeellä, mutta Wes huomasi punan nousevan tämän poskille. ”Toki”, tämä sanoi lopulta pieni hymy suunpielessään.
Tilaisuus koitti. ”Hienoa! Minä, tuota, haen reppuni ensin”, hän takelteli. Onnekseen hän huomasi Taliyahin vain naurahtavan ja jäävän odottamaan, kun hän itse riensi kentän toiselle reunalle hakemaan reppuaan, jonka vieressä Nathan kiskoi lenkkareita jalkaansa.
”Hei, sori, etten voi enää pelata. Voidaan ottaa uusiksi vaikka huomenna?”
”Joo, unohda koko juttu”, Nathan tiuskaisi hänelle takaisin. Pikkuveli heitti reppunsa selkään ja lähti ilmeisesti kotiin sanomatta enää sanaakaan.

Wes hämmentyi hieman pikkuveljen käytöksestä, mutta ei antanut sen haitata kovin kauaa. Hänellä oli nyt paljon parempaa tekemistä.

-----------------------------------------------

”Hemmetin Taliyah”, Nathan kirosi tullessaan kotiin. Hän nakkasi reppunsa mielenosoituksellisesti keskelle olohuonetta ja istahti sohvalle kädet puuskassa.

”Haluatko pelata? Minä voin olla maalivahtina”, kuului hiljainen ääni, ja kun Nathan nosti katseensa Ibilan huoneen oveen, hän näki tämän ruskeiden hiusten kehystämät kasvot ovenraosta. Pikkusisko halusi selkeästi seuraa.

”Äh, hanki omia kavereita”, Nathan kivahti ja laukkasi omaan huoneeseensa ja paukautti oven kiinni niin, että ikkunat helisivät.

--------------------------------------------------------


Salkku painoi hieman enemmän, kuin töihin mennessä, ja Aleksej oli helpottunut tietäessään pääsevänsä taas nukkumaan rakkaan vaimonsa viereen omaan sänkyynsä. Aleksej hieraisi niskaansa astuessaan sisälle ja näki keittiössä mitä kauneimman näyn: Lucy nojasi päivämekossaan kivipylvästä vasten hyväntuulinen hymy kasvoillaan, ja ruuan tuoksu leijaili vaivihkaa Aleksejn nenään.
”Oliko mukava päivä?” Lucy kysyi.

Aleksej pudotti salkkunsa eteisen naulakon viereen ja harppoi suutelemaan vaimoaan. Pitkän suudelman jälkeen hän hymyili raukeasti ja katsoi Lucya syvään silmiin. ”Et arvaakaan.”
Jos Lucy olisi ollut kissa, hän olisi kehrännyt.
”Tule, tein meille illallista. Lapset ovat jo nukkumassa, olemme aivan kaksistaan”, Lucy kehotti ja talutti miehensä ruokasaliin.

Aleksej vilkaisi rannekelloaan – jo yksitoista – ja päivitteli pitkittyneitä kokouksiaan kaupunginvaltuuston kanssa. Uusi asemakaava teetätti kaikille päänvaivaa.
”Anteeksi että kokoukseni venyi taas. Minä ihan oikeasti luulin, että pormestari suostuisi tarjoukseen –”
Lucy keskeytti Aleksejn puheen painamalla sormen tämän huulille. ”Älä turhaan. Minulle jäi aikaa laittautua”, hän sanoi hymyillen.

Aleksej suostui vihdoin istuutumaan ja tajusi vasta silloin, millaisen aterian Lucy oli heille taikonut: porsaankyljyksiä, bataattimuusia ja ruusukaalia. ”Näyttää herkulliselta”, mies huokaisi saaden vaimonsa naurahtamaan.
”Sama resepti, kuin aiemminkin. Muistin, että pidät siitä.”

--------------------------------------------

”Älä naurata, lapset heräävät vielä!” Lucy kikatti ja tunsi itsensä kuin teinitytöksi konsanaan. Aleksej suuteli häntä otsaan, korvaan, poskelle, kaulalle… Sai Lucyn janoamaan vain lisää.

Lautaset olivat jääneet keittiöön odottamaan tiskaajaansa, ja oli vain tuurista kiinni, ettei olohuoneeseen ollut jäänyt muutakin aamua varten yllätykseksi lapsille.
”Herätköön”, Aleksej uhosi ja jatkoi yhä kiihkeämmin kaataen heidät molemmat sängylle. Hemmetti, viime kerrasta ei edes ollut niin kauan aikaa, mutta silti hänestä tuntui kuin ei olisi nähnyt Lucya moneen vuoteen.

Oveen kävi hento koputus. ”Äiti? Isi?”
Aleksej pysähtyi ja he katsoivat Lucyn kanssa toisiaan silmiin osaksi yllättyneinä, osaksi pettyneinä. Ibila oli varmaankin taas herännyt painajaisuneen.
”Voi hemmetti”, Lucy kuiskasi.
”Onko pakko avata”, Aleksej mutisi hieman harmissaan, mutta meni yhtä kaikki avaamaan oven kuopukselle.

Ibila seisoi onnettoman näköisenä oven toisella puolella kuivuneet kyyneleet kasvoillaan ilme selvästi kirkastuen nähdessään isänsä lempeän katseen. ”Mikä nyt on, kulta?”
”En saanut unta”, tyttö myönsi itkuisella äänellä. ”Saanko… saanko nukkua teidän kanssa?”

Aleksej halasi tiukasti Ibilaa ja päästi tämän makuuhuoneeseen. Lucy istui sängyllä valmiina peittelemään tytön heidän väliinsä. Ibila kömpi sänkyyn ja hautautui peiton alle Lucyn suukottaessa häntä hellästi otsalle. ”Kauniita unia”, tämä sanoi hiljaa ja loi Aleksejhin merkitsevän katseen.
Aleksej istahti sängylle ja nyökkäsi Lucylle. Hän silitti tyttärensä ruskeita hiuksia, kunnes tämä nukahti.

-----------------------------------------------

Wes oikeastaan piti vierailuistaan Matthew’n luona. Velipuolet Rolando ja Darris olivat suunnilleen saman ikäisiä kuin hän ja Nathan – Rolando oli vain vuotta Wesiä nuorempi, ja Darris vuotta nuorempi kuin Nathan – joten heistäkin oli tullut melko läheisiä keskenään. Joskus harvoin, kun Wes oli saanut ottaa Nathanin mukaan Matthew’n luo, oli myös Nathan hyvää pataa Wesin velipuolten kanssa. Ainoa asia, joka tuossa perheessä hänen kannaltaan takkusi, oli hänen äitipuolensa, Joelle.
Nainen käyttäytyi häntä kohtaan kylmästi, tosin kohteliaasti, ja Wes oli aistivinaan heidän välillään jonkinlaista jännitettä. Jännitettä, jonka alkuperästä hän ei ollut itse ollenkaan tietoinen.

Siitä huolimatta Wes nautti olostaan aina käydessään isänsä luona, kuten nytkin. He olivat isänsä kanssa vaihtaneet kuulumisia aivan tavalliseen tapaansa, syöneet päivällistä ja nyt pelasivat poikien kanssa kolmestaan Rolandon upouutta SSX-peliä.

”Eikä, se oli niin lähellä!” Darris päivitteli erän loputtua; Rolando oli taas voittanut hänet kaksintaistelussa. Wes vain nauroi.
”Älä huoli, Darris, Rolando viettää niin paljon aikaa pelaten, että sinun pitäisi olla vähintään yhtä iso nörtti päihittääksesi hänet.”
Wes sai närkästyneen mulkaisun Rolandolta, joka puolustautui hetimiten. ”Ja silti sinä aina voitat minut”, hän nakkasi nokkelasti takaisin.

”Totta puhut”, Darris myönsi nauraen.
Wes pyöräytti silmiään ympäri ja nauroi. ”Sitä kutsutaan luonnonlahjakkuudeksi, pojat.”

”Okei, okei. Ketkä pelaa seuraavan erän?” Rolando kysyi heiluttaen ohjainta kädessään. Ohjaimia oli vain kaksi, joten jonkun piti aina jäädä yleisöksi kannustamaan.
”Anna tänne. Nyt katsotaan, kumpi on pahempi nörtti”, Wes haastoi. Rolando osoitti ensin omia silmiään etu- ja keskisormellaan ja sitten Wesin silmiä.
”Niin todellakin tehdään”, hän otti haasteen vastaan.

”Odottakaa, haen sipsiä!” Darris huusi ja katosi alakertaan hakemaan lisää naposteltavaa.

-----------------------------------------

Ibila potki kiviä tiellä matkalla kotiin. Ihan tylsä päivä taas. Hän antaisi mitä vain, jos saisi edes yhden kaverin. Edes yhden.
Mutta ei sitäkään hänelle suotu. Ei koulussa, eikä missään muuallakaan. Ei edes balettiharjoituksissa, joista hän ei lähtökohtaisestikaan pitänyt kovin paljon. Ei tanssissa itsessään ollut mitään vikaa, mutta… yksin se ei ollut kovin kivaa.

Koulun piha oli miltei tyhjä, sillä tapansa mukana Ibila odotti muiden lähtevän, ennen kuin astui ulos. Oli noloa tulla nähdyksi yksin koulun pihalla.


Sitten pihan poikki rynni lauma poikia. Wesin tai Nathanin ikäisiä, eli noin kolme-neljä vuotta Ibilaa vanhempia. He remusivat kuin pahaisetkin apinat ja pitivät kovaa meteliä. Ibila keräsi rohkeutensa ja käveli mahdollisimman tomerasti heidän ohitseen.
Hänen katseensa kuitenkin kiinnittyi yhteen pojista. Tällä oli mustat, päälaelle nipuksi kootut hiukset ja harmaat silmät ja lempeä katse ja –
Poika katsoi häneen.

Ibila käänsi äkkiä katseensa pois ja jatkoi entistä nopeammin.
Kuitenkaan koko matkan aikana hän ei saanut ajatuksiaan eroon tuosta pojasta, heidän jakamastaan katseesta.
Vaikka poika tuskin oli edes huomannut häntä.

------------------------------------------------

Ibila ei ollut ennen tajunnutkaan, että se viimeviikkoinen poika kävi hänen kouluaan. Ehkä hän sitten tosiaankin käveli katse maassa, mistä hänen äitinsä aina jaksoi huomauttaa. Ehkä siksi hän ei ollut huomannut poikaa aikaisemmin.

Oli miten oli, hän ei saanut silmiään irti tuosta pojasta. Ihan naurettavaa, hän tiesi, mutta hänestä tuntui, että hän oli ihastunut. Vaikka hän ei edes tiennyt pojan nimeä.

Mutta aina, kun poika tajusi katsoa häntä takaisin, hän käänsi katseensa pois niin nopeasti kuin vain kykeni. Ja punastui. Ankarasti.
Ja sitten etsi taas tämän katsetta.

Vähitellen Ibilasta alkoi tuntua, että poika oli ehkä tajunnut tilanteen, ja huomannut ne ohikiitävät katseet. Se ei häntä haitannut: hän tiesi, että poika oli hänelle liian vanha, liian aikuinen, eikä missään nimessä hänen tavoiteltavissaan.
Hän vain piti unelmoinnista.

--------------------------------------------

Wes ei voinut uskoa iltaa todeksi. Taliyah oli suostunut.
Taliyah oli nyt hänen tyttöystävänsä.
Tyttöystävä.

Hän ei voinut lakata hymyilemästä, siksi onnellinen hän oli. Tunsi itsensä ihan typeräksi, mutta ei hän vain mahtanut sille mitään. Hymy oli kuin liimattu hänen kasvoilleen.

Matkalla pesemään hampaitaan Wes ohitti Ibilan huoneen avonaisen oven, ja näki siskonsa istuvan sängyllään haikean, miltei surullisen näköisenä. Mikähän siskolla nyt oli hätänä?

”Moi, Ibila? Onko kaikki hyvin?” Wes koputti oveen. Sisko nosti pelokkaan katseensa häneen ja pudisti lannistuneena päätään. Wes astui puoliksi huoneeseen.
”Haluatko puhua siitä?”

Nyökkäys.
Wes sulki oven perässään ja istahti sängylle pikkusiskonsa viereen.
”Kerro kaikki”, hän kehotti.
”No kun…”, tyttö aloitti mutta vaikeni sitten hetkeksi.
”Kerro vain”, Wes rohkaisi.
”Koulussa on yksi poika”, Ibila sanoi hiljaa.
”Mitä hän on tehnyt? Sano heti, käyn lyömässä sen pojan tuusan nuuskaksi –”, Wes aloitti leikillään saaden Ibilan hieman piristymään.
”Ei kyse ole semmoisesta, Wes!”, tyttö hymyili. ”Hän ei oikeastaan ole tehnyt mitään. Sehän tässä harmittaakin.”


”Ai, olet ihastunut”, Wes ymmärsi. Ihan kuin häpeissään Ibila tyytyi vain nyökkäämään vaisuna.
”No, millainen se poika on?”
Ibila katsoi veljeensä varmistusta hakien ja sanoi sitten: ”No hänellä on ihan tummat hiukset, kuin mustat ja harmaat silmät. Hän on ehkä sinun pituisesi ja ikäisesi, ja hän on tosi hauska. Ainakin niin minä luulen, en ole koskaan jutellut hänelle. Hän taitaa olla sinun rinnakkaisluokallasi.”
”Vai minun ikäiseni”, Wes mutisi itsekseen.

Sitten hän tajusi. Voi hemmetti.
Tyttö oli ihastunut Rolandoon.
Wesin omaan velipuoleen.

”Kuule”, Wes aloitti tietämättä, mitä sanoa, ”Jos se poika yhtään tajuaa paremman päälle, niin kyllä se vielä sinut huomaa. Vain idiootti jättäisi tuommoisen kultakimpaleen välistä.”
”Niinkö luulet?”
”Ihan varmasti.”

Ibila tuntui piristyvän Wesin rohkaisevista sanoista, mutta poikaa jäi silti vaivaamaan eräs asia: Tiesikö Ibila olleensa ihastunut Wesin velipuoleen?

------------------------------------------------

”Mistä sinä tuommoista olet saanut päähäsi, Wes? Pikkusiskoosi?”
Rolando näytti aidosti yllättyneeltä. Hitto, ei kai olisi sittenkään pitänyt ottaa asiaa puheeksi. Darriskin näytti hämmentyneeltä.
”Niin siis, tuota noin… Kuulin vain huhuja”, Wes yritti paikata.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Rolando kuitenkin avasi suunsa. ”No, hyvä on. Mutta ette sitten kerro tästä yhdellekään sielulle, onko selvä?”
Kaksi jämäkkää nyökkäystä.
”Olen kyllä huomannut, että hän katselee minua sillä silmällä. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Hän on vain… no, nuori.”

Wes tunsi olonsa hieman kevenevän. ”Uskallatkin olla hänelle julma, muuten tulen ja vedän sinua korville niin, että kuulet jo hautajaiskellosikin”, Wes vannotti, ja Rolando ei selkeästikään oikein tiennyt pitäisikö hänen nauraa vai ottaa uhkaus tosissaan. ”Ibila on… hauras. Haluan vain, ettei häntä satu, ymmärrätkö?”
Rolando nyökkäsi. ”En missään nimessä satuttaisi häntä, lupaan.”
”Hyvä. Saatte siunaukseni”, hän julisti kieli suunpielessä.

”Kiitos, kamu”, Rolando sanoi ja halasi veljeään tätä selkään taputtaen.

Mitenhän heidän vanhempansa reagoisivat, kun kuulisivat?

-------------------------------------------------

”M-m-makuuhuoneeseen”, Lucy henkäisi suudelmien lomasta. Aleksej hymyili ja nosti vaimonsa syliinsä polvitaipeista ja kainaloista.
”Selvä pyy”, Aleksej mutisi.

Makuuhuonettaan kohti suunnistaessaan Aleksejn silmiin kuitenkin osui Nathanin huoneen avonainen ovi, ja vaisusti jalkapalloaan pyörittelevä Nathan. Poikaa selvästi painoi jokin.

”Lucy”, Aleksej kuiskasi, ja nainen kurottautui katsomaan miehensä olkapään yli Nathanin huoneeseen. Sitten Lucy katsoi taas Aleksejta ja nyökkäsi.
”Odotan sinua tuolla”, hän sanoi hiljaa, kun Aleksej oli laskenut tämän takaisin omille jaloilleen.
”Ei mene kuin sekunti, lupaan”, Aleksej vannoi. Lucy katosi heidän yhteiseen kammariinsa veikeä hymy kasvoillaan.


Aleksej lähestyi pojan huonetta varovaisella koputuksella. ”Haloo? Saako tulla?”
”Isä”, Nathan hengähti.
”Onko kaikki hyvin? Vaikutat apealta.”

Nathan nappasi pallon syliinsä ja vieritti sen sängyn alle istahtaen itse sängylleen. ”Wes on muuttunut typeräksi sen tyttöystävänsä takia.”
”Mitä tarkoitat?”
”Ei sillä ole enää aikaa minulle. Ärsyttää olla koko ajan yksin.”

Aleksej istahti sängylle miettiväisenä. Miten tämän nyt oikein sanoisi?
”Nathan, Wesillä on nyt monta rautaa tulessa. On koulu, Taliyah, jalkapallo… Se tarkoittaa sitä, että muusta tekemisestä on tingittävä. Olen aivan varma, että Wes haluaisi olla seurassasi yhtä paljon kuin ennenkin, mutta aika on vain rajallista.”

Nathan tuhahti epäuskoisena. ”Tuskin.”
”Kuules, poju. Olen varma, että jonain päivänä sinäkin löydät vierellesi sen unelmiesi tytön – tai pojan – jonka takia muutut ihan ’tyhmäksi’”, Aleksej selitti vääntäen naamaansa viimeisen sanan kohdalla.
Nathan naurahti hieman.
”Kyllä se siitä. Kyllä Weskin pian tajuaa, että elämää on muuallakin kuin Taliyah’ssa. Anna hänelle aikaa olla rakastunut.”

”Niin kai sitten”, Nathan puuskahti.
”No niin, alahan jo nukkumaan. On jo myöhä.”

”Öitä.”
”Öitä.”

Aleksej sulki oven hiljaa ja hipsi napsauttamaan talosta muutkin valot pois päältä. Lopuksi hän hiippaili omaan makuuhuoneeseensa, sulki oven hiirenhiljaa ja kääntyi vain nähdäkseen Lucyn pelkissä alusvaatteissaan sängyllä.

”Mihin me jäimmekään?” hän virnisti.  

-------------------------------------

That's it folks! Ainakin tältä erää

Toivoisin niin paljon, että mulla olis enemmänkin aikaa värkätä näitten kanssa, mut tällä hetkellä vapaa-aika on tosia rajottunutta. Tämänkin osan kuvaamiseen taisi mennä nelisen viikonloppua *huh*

Oh, well, yritän jatkella pikimiten, myös Luumun tarinoissa. Kuvia päivittelen menneisiin osiin kunhan ehdin! Sitten oliskin kommenttien vuoro

10 kommenttia:

  1. Jostakin syystä päässäni alkoi soida Go Wes(t).

    Yas, Stormeja! :D Ainakin talon vanhimmilla asukkailla vaikuttaa olevan mukavaa, draama on tainnut siirtyä Lucysta ja Aleksejsta heidän lapsiinsa - Wes vaikuttaa ainakin tässä vaiheessa säästyneen suuremmilta draamoilta ja vain ottavan osaa sukulaistensa säätöihin kuten pikkusiskon ja velipuolen ihastukseen (tai aiheuttavan pikkuveljelle draamaa).
    Siitä puheen ollen, Ibilan ja Rolandon juttu vaikuttaa joten söötiltä, kunhan Ibila yuosta tosiaan hieman kasvaa ja kunhan Wes ei joudu toteuttamaan uhkaustaan. Pikku Ibiza (keksin taas lempinimiä) näyttää perineen varsin paljon ulkonäöstään Lucylta aina kastanjanruskeita kutreja myöten.

    Pidin jotenkin myös siitä miten vanhemmat miehet (Weshän on jo nuori mies, eikös?) neuvovat vuorollaan perheen nuorempia kumpikin tavallaan sydämen asioissa - Wes pikkusiskoaan ja Aleksej Nathania.
    Tässä tuli hyvin selväksi todella paljon perhe- ja parisuhdedynamiikkoja, odotan innolla mitä niiden kiemuroista vielä kehittyy ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, tässä onkin havaittavissa pieni sanaleikki :D unintentional semmoinen...
      Joo, nyt on aika nuoremman sukupolven sotkea asioita :D ainakin omalta osaltaan... pitäähän sitä jonkun olla erotuomarina toisten draamoihin
      Pakko myöntää meinaan aivan liian usein kirjoittaa Ibilan Ibizana :D ja kyllä, tyttö on ihan ilmetty äitinsä siinä missä Nathan on aivan Aleksejn näköinen!
      Seuraavaa osaa sitten lukemaan vaan ;D kiitoksia kommentista!

      Poista
  2. Lucylla ja Aleksejlla näyttää menevän hyvin, vaikka lapset aina keskeyttävätkin kuherteluhetket :D Voi voi. No, onneksi Nathanille juttelun jälkeen homma pääsi jatkumaan siitä, mihin se jäi...
    Voi kun söpö Ibila ♥ Raukalle soisi kyllä kavereita, on se kumma ettei kukaan halua olla hänen kanssaan :< Mutta lol, kaikista maailman simeistä hän menee ihastumaan Wesin velipuoleen :D Onneksi Wes nyt sentään suhtautuu asiaan ihan hyvin, vaikka toki pitää hieman odottaa Ibilan kasvamista. Hänestä tulee taatusti nätti teini, kun on jo lapsena noin söötti ♥
    Ihana Wes, kun on noin rakastunut ja ihan omissa pilvilinnoissaan :D Nathan-parka on pahasti mustis. Odottaa vaan, kun hän joskus tapaa oman mielitiettynsä, sitten viimeistään tajuaa Wesin käytöstä ;)

    Ihana osa, kiitokset tästä! Jään innolla odottamaan jatkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen siitä saa kun lapsosia hankkii :'D
      "mutta lol" :''DD ai että nauroin taas niin makeasti :D kyllä maailma on pieni, eikö?
      Wes on tosiaankin ottanut sellaisen rauhanturvaajan roolin :D ja niin, pitäähän sitä joskus olla ensirakkauden huumassa :3 Eiköhän Nathankin löydä pian samanlaista vipinää elämäänsä ;)
      kiitokset kommentista! :)

      Poista
  3. Lapset alkoivat melkein käydä hermoilleni, kun Lucy ja Aleksej eivät saaneet nauttia toisistaan rauhassa :D Ilmeisesti he ovat parempia vanhempia kuin minä olisin, kun osasivat olla hermostumatta. Ovathan nuo mukulat söpöjä, sitä ei käy kiistäminen. Ibila (ihana nimi) etenkin on vaan tosi suloinen. Eivät pojatkaan hassumpia ole, etenkin Wes nyt vanhempana on varsinainen komistus! Samaa voisi sanoa velipuolestaan Rolandosta, ei ihme että Ibila meni tähän ihastumaan. Mielenkiinnolla odotan, että nuoremmatkin lapset teiniytyvät, ja päästään kunnon suhdekiemuroihin! Kiitoksia kovasti tästä osasta! :)

    P.S. Evergreenissä uutta osaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :''D olen pahoillani näistä keskeytyksistä, ensi osassa niitä ei tule, lupaan sen :D ja totta puhut, Aleksejn ja Lucyn nassut saivat kyllä aikaan varsin söpöjä kersoja ♥ voin luvata, että kyllä nuoremmistakin kuoriutuu teineinä melkoisia hurmureita :D
      Kiitoksia kommentista!

      Poista
  4. Olipas kiva uusi osa, tällaista perhe-elämää maustettuna pienellä draamalla. Pojista on kasvanut komistuksia ja Ibilastakin tulee varmasti nätti teinityttö :) Saapas nähdä miten hänen ja Rolandon juttu etenee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei sitä kovin suurempia juonikuvioita oikein saa aikaan, kun henkilöt eivät ole vielä täysi-ikäisiäkään :D mutta pientä draamaahan löytyy aina jokaisen elämästä eikös?
      Kyllä, uudesta osasta se selviää!
      Kiitän kommentista!

      Poista
  5. Ohoo miten huomasin vasta nyt tämän uuden osan! Olipa mukava lukea seuraavan sukupolven edesottamuksia. Kaikki esiteltiin kunnolla vasta tässä osassa, mutta kaikki sisarukset ja puolisisarukset tuntuu tuntevan jo nyt niin hyvin, että olisi kuin monta osaa oli mennyt. Jään odottamaan innolla jatkoa. Meneekö Ibilalla (on muuten ihana nimi <3) ja Rolandolla lopulta tunteet yksiin, ja mitä muilla on suunnitelmissa, ja kestääkö tuo vanhempien onni ja rakkaus yhtä ruusuisena kuin tähän asti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan :'D totta puhuen itsellänikin on ollut hiema kirimistä toisten tarinoissa joten en voi moittia :D
      Oi, no sehän on hyvä kuulla :3 kyllä, kysymyksiisi vastataan seuraavassa osassa ;)
      Kiitoksia kommentista!

      Poista