Huhhei ja morjensta pöytään liian pitkän hiljaiselon jälkeen! Vihdoinkin oon saanut uuden osan valmiiksi ja tällä kertaa ihan ilman tekosyitä sanon, että oli yksinkertaisesti varmaan kiireisin kevät ikinä :D Nyt se on selätetty - viimeinkin!
Täten tarjoilen taas teille aimo annoksen Stormeja, josko näidenkin kanssa päästäisiin joskus loppusuoralle asti :'D
Olkaatten hyvät:
Pjotr
Vorobjov oli nokkela mies. Eikä häntä sumuttaisi kaksi hemmetin pojankloppia.
Niin ei vain tapahtuisi!
Ovi ryskäsi
auki ja heti uuden kakkosmiehensä nähdessään, Vorobjovin kulmakarvat putosivat
korkealta hänen otsaltaan hänen silmiensä peitoksi. Kätyrillä ei ollut hyviä
uutisia tuotavanaan, se oli selvää.
Terä upposi
lihaan. Pätki poikki kudoksia, verisuonia ja ihoa. Piiiitkältä matkalta. Veri
pääsi liikkeelle.
Kun vihdoin
Vorobjovin kurluttava kakominen oli vaiennut, Aleksej kääntyi ympäri, harppoi
entisen pomonsa luo ja tarkisti tämän pulssin.
Viisi
kuukautta Aleksej oli kituuttanut etsintöjään. Se… se oli pitkä aika. Niin
pitkä, että hänen oli ajoittain täytynyt jo pysähtyä ja kysyä itseltään, oliko
se vaivan arvoista. Oliko jo liian myöhäistä? Olihan hän ollut poissa kuvioista
jo – mitä – kolme vuotta.
Lucy hykersi
katse Matthew’n vihjailevassa ilmeessä avatessaan ulko-ovea. Hän käänsi päänsä
suoraan eteen palauttaen asiallisuuden kasvoilleen ja –
”Hemmetti,
minun ei olisi pitänyt tulla tänne”, Aleksej kirosi ja teki lähtöä, mutta Lucy
tarrasi tämän käsivarteen kuin täi tervaan.
”Onneksi
olkoon. Hän on varmaankin aviomiehesi?” Aleksej kysyi kiusallisena viitaten
kädellään taloon sisälle, Matthew’iin. Lucy nyökkäsi.
Lucy ja
Aleksej eivät kyenneet muuhun, kuin tuijottamaan toisiaan ja hengittämään
hiljaa. Kunnes Lucy siirtyi omalta penkiltään Aleksejn viereen ja painautui
tätä vasten. Tämän kylki tuntui yhä yhtä tutulta ja turvalliselta kuin silloin
kauan sitten. Hän huokaisi syvään ja antoi katseensa vaellella Aleksejn yhä
niin jyrkkäpiirteisillä kasvoilla, surullisilla kasvoilla, joiden katse mateli
mietteliäänä kuistin lattialaudoissa.
Lucy katosi
yläkertaan. Kädet puuskassa Matt jäi tuijottamaan kohtaa, josta Lucyn jalat
olivat kadonneet näkymättömiin.
Joelle – sekä
joka ikinen hänen solunsakin – pysähtyi kuin seinään kun oven takaa kuului
kolme pehmeää koputusta. Ja sen jälkeen huhuilua: ”Joelle? Oletko siellä?”
--------------------------------------------------
Jätänpä sitten cliffhangerin vaan tähän, hihi.
Sana on vapaa :)
Täten tarjoilen taas teille aimo annoksen Stormeja, josko näidenkin kanssa päästäisiin joskus loppusuoralle asti :'D
Olkaatten hyvät:
Pjotr
Vorobjov oli kärsivällinen mies. Hyvä bisnesmies, taitava valehtelemaan,
katoamaan – ja saamaan ihmisiä kadoksiin – neuvokas ja luova mitä tuli hänen…
bisneksiinsä. Ja siksi hän olikin raivoissaan.
Viikko sitten
hänen rivinsä hupenivat kahdella miehellä. Kahdella hemmetin hyvällä miehellä.
Ei, heitä ei ollut irtisanottu.
He olivat
lähteneet omine lupineen.
Hänen oli
pakko löytää ne. Borislav Kovrov ja Yuri Ivolgin olivat liian taitavia, liian
arvokkaita ja liian riskialttiita juoksennellakseen vapaalla jalalla. Heidät
oli saatava kiinni.
Totta puhuen
Vorobjov oli miettinyt hermonsa puhki. Hänellä ei ollut enää ideoita. Ja sekös
häntä kismittikin niin perkeleesti.
Ne
pojanklopit olivat olleet häntä fiksumpia. Kusseet opettajaansa silmään.
Ja siitä he
saisivat maksaa –
”Mitä nyt,
Lipin?” hän kysyi kyllästyneesti ja asteli työpöytänsä ääreen. Hänellä oli
muutakin tekemistä kuin kuunnella sitä tyhjänpäiväistä hiiren ininää, joka
tuosta miehestä lähti aina kun tämä avasi suunsa.
”Herra
Vorobjov, Tsirkunov on kadonnut. Karannut.”
Vorobjov oli
pongahtanut penkiltään ja laukannut toimistonsa poikki kakkosmiehensä kaulaan
kiinni. Nyt jos koskaan oli hänen sydänlääkkeidensä aika pitää pintansa.
Lipin kitisi
Vorobjovin tiukan otteen alla ja pelokas katse tämän silmissä ärsytti Pjotria
oikeastaan enemmän kuin hänen entisen oikean kätensä peilityyni ilmeettömyys.
”Herra
Tsirkunov on mitä!?” hän tivasi
uudestaan.
Vorobjov
irrotti otteensa miehen kauluksesta, kääntyi poispäin ja hieraisi silmiään
tuskastuneesti. Tämähän tästä vielä puuttuikin.
”Perkeleen
kakarat”, hän manasi hiljaa. ”Lähetä kaikki etsintätöihin, Lipin. Nyt.”
Tässä ei
varmaankaan enää pelkät sydänlääkkeet auttaisi.
”MENE SITTEN
HEMMETTI SOIKOON YKSIN!” Vorobjov karjui ja sai aikaan varmaankin
ennätyksellisen nopeaa toimintaa, kun Lipin luikahti toimistosta ulos, sulki
oven ja kumeasta oven pamahduksesta päätellen juoksi jo ulos etsintätöihin.
”Kyllä minä
sinut vielä löydän, Aleksej. Ja kun löydän, saat potkut.”
Kylmä terä
oli samassa Pjotrin vanhan ja ryppyisen kaulan koristeena. Kaulan, joka
jännittyi äärimmilleen, kun vanha mies yritti nostaa leukaansa mahdollisimman
ylös välttyäkseen kuolettavalta viillolta kaulavaltimoon. Miehen hengitys
muuttui äkkiä nopeaksi ja pinnalliseksi, silmät alkoivat viuhuta ympäri
huonetta etsien pakokeinoa ja pikkuhiljaa hikoavien kämmenten ote tiukentui
tuolin käsinojista.
Eikä ollut
epäilystäkään kuka tuota terää piteli kädessään.
------------------------------------------------------
Aleksej
nauroi. Nauroi ihan aidosti.
Tätä hetkeä
hän oli odottanut. Kaksi hemmetin vuotta. Ja risat päälle, tietenkin. Se tuntui
yhtä hyvältä, kuin hän oli kuvitellutkin. Hän voi vain toivoa, että hänen
kostonsa tyydyttäisi myös Viktoria, rauha hänen sielulleen.
”Voin kertoa,
gospodin Vorobjov, kellarisi on
oikein kotoisa asumus. Fiksu veto laittaa sen luukku toimistosi kirjahyllyn
taakse. Harva olisi hoksannut sellaista seikkaa, kuitenkin, että kellarisi
sijaitsee juuri tietyn huoneen yläpuolella.”
Puukko
Aleksejn riutuneessa ja aavistuksen tärisevässä kädessä puristui yhä tiukempaan
otteeseen ja painautui yhä syvemmälle herra Vorobjovin äärimmilleen
pingotettuun kaulanahkaan. Aleksej ei voinut olla nauttimatta vallan tunteesta
vielä pientä hetkeä.
”Minulla on sinulle
pieni salaisuus, Pjotr”, Aleksej kuiskasi entisen pomonsa, kohta myös entisen
vangitsijansa korvaan. Mies jännittyi taas aavistuksen verran enemmän ja
hengitti pinnallisesti hampaat irvessä, silmät sinkoillen veitsen ja oman
työpöytänsä välillä ilmeisestikin etsien jotakin aseena käytettävää. Mutta
harmikseen Vorobjovin oli huomattava, että hänen liika käytännöllisyytensä
koituisi pian hänen omaksi kohtalokseen.
Oi, miten
ironista.
”Et tule
koskaan tuntemaan tytärtäsi”, hän lausui hitaasti ja antoi viestin upota
Vorobjovin tietoisuuteen.
”Mi-minun
tyt– ?”
”Hyvästi,
Pjotr.”
Aleksej astui
taaksepäin, pyyhki puukkonsa kaulaansa epätoivoisena kaksin käsin pitelevän
Vorobjovin nahkatakin olkapäähän ja nakkasi sen huoneen nurkassa palavan takkatulen
polttavaan syliin.
”Ihmeellistä,
kuinka paljon sitä sattuu ohimennen kuulemaankaan kun oikein kunnolla
kuuntelee, eikö? Polina on varmasti kaunis nainen, olihan hänellä niin kaunis
äänikin kun hän kertoi Yurille raskaudestaan.”
Julmaa eli
ei, Aleksej ei voinut itselleen mitään. Kuiviin vuotava mies hänen edessään
sätki ja piteli edelleen epätoivoissaan verta pulppuavaa kaulaansa samalla, kun
Aleksej kiersi ympäri häntä ja hänen toimistoaan kylmän säälimättömällä
tavalla. Mutta Aleksej oli ansainnut sen. Hän oli ollut ensin vuositolkulla
tuon miehen palkkasoturi – ei, orja – ja kirsikkana kaiken päälle vielä vuosia
hänen vankinsa. Hän oli nähnyt päivänvalon vain kolmesti. Kolmesti kahden
vuoden aikana.
Lisätäänpä
listaan vielä Viktorin murha, Tatjanan kuolema, Lucyn uhkailu…
Siinä, jos
jossain, oli kostamista.
”Missäs
rakkaat kasvinveljeni muuten ovat, Pjotr? En ole kuullut heistä aikoihin”, hän
sanoi muka mietteliäästi, vaikka tiesi senkin varsin hyvin sellinsä vartijoiden
puheesta, että hänen ”rakkaat kasvinveljensä” olivat vihdoin kasvattaneet
pallit ja lähteneet lipettiin.
Perkele
niiden kanssa, kun eivät viitsineet Aleksejta ottaa kelkkaansa.
Toisaalta,
kyllä Aleksej aina keinonsa keksi. Kuten kuvasta näkyi.
Kuollut kuin
kivi.
Lucy.
---------------------------------------------------
”Lucy,
ymmärrätkö sinä, että minä en välttämättä kauaa ole kelvollinen isäksi! En
halua olla seitsemänkymppinen, kun lapsemme lähtevät vihdoin pesästä ja
pääsemme viimein viettämään kahdenkeskistä aikaa!”
”Ei, Lucy,
sinä kuuntelet nyt minua. Ymmärrän, ettet halua äidiksi vielä, mutta olen myös
ymmärtänyt, että haluat kuitenkin joskus. Minun aikani alkaa olla aika
vähissä.”
”Mutta
miehethän –”
”Olen vanha,
Lucy! Olemme puhuneet tästä jo, kuten sanoit,” Matthew sanoi lopullisesti ja
kääntyi poispäin avovaimostaan. Lucyn oli istuttava alas.
Lucy oli
pettynyt. Toisaalta, tämä riita olisi tullut ennemmin tai myöhemmin, hän oli
tiennyt sen ostaessaan aikaa suostumalla muuttamaan tähän valkoiseen
ydinperhettä kiljuvaan lähiötaloon. Hemmetti soikoon, hän oli tiennyt tämän
hetken tulevan. Miksi hän oli siis yllättynyt?
Matt halusi
lapsen. Se oli selvä.
Lucy haluaisi
lapsia. Ei nyt, mutta tulevaisuudessa. Ei nyt…
Itku tuli
kaikkien esteiden läpi kuin murskauspallo. Ja sillä oli paljon patonsa takana:
Lucy purskahti yllättäen niin voimakkaaseen itkukohtaukseen, että kiivaalla
hengenvedolla säpsähdytti ikkunalautaan nojaavan Matthew’n.
Tämä kääntyi
ympäri ja näki avovaimonsa tärisemässä, itkemässä holtittomasti ja räkäisesti
keittiön pöydän ääressä. Katumus tuli sillä sekunnilla.
”Anteeksi,
Lucy. Olen pahoillani. Sanoinhan minä, etten pakottaisi sinua mihinkään –”
Lucy ei
antanut Matthew’n pyydellä anteeksi: Nainen pyrähti juoksuun, juoksi portaat
yläkertaan ja mäiskäytti heidän yhteisen makuuhuoneensa oven kiinni niin että
taulut helisivät.
Matthew
puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hemmetti, että hän vihasi itseään. Ja sitä
piirrettä hänessä, joka menetti malttinsa liian helposti, sitä piirrettä, joka
halusi tahtonsa läpi vaikka läpi harmaan kiven. Tai tässä tapauksessa viime
aikoina itkuherkkänä olleen naisen.
Hänen olisi
pyydettävä anteeksi. Mutta ei nyt. Lucy tarvitsisi omaa aikaa.
--------------------------------------------
Lucy oli
harmittavan tietoinen ylireagoinnistaan. Vielä tuntia myöhemminkin kyynelten
virta ei ollut tyrehtynyt kokonaan, vaan aika ajoin hän sai pyyhkiä poskiaan
hihansuihinsa. Hänen mahanpohjansa muljahti ylösalaisin hänen ajatellessaan
lasta. Hänen ja Matthew’n lasta. Sitä syytä, miksi hän oli itkenyt viime
aikoina niin paljon. Kaikki oli muuttumassa.
Oveen kumahti
kaksi pehmeää koputusta. ”Sisään”, Lucy mutisi itkuisella äänellä ja niisti
vielä nenäänsä.
Oven takaa
astui erittäin pahoillaan oleva Matthew. Mies asteli hitaasti Lucyn viereen
sängyn laidalle ja nosti kätensä silittääkseen Lucyn selkää. ”Anteeksi, rakas”,
hän sanoi hiljaa.
”Anteeksi
että huusin sinulle. Anteeksi että vaadin sinulta liikoja. Olin kohtuuton. En
halua pakottaa sinua mihinkään, en varsinkaan tällaiseen asiaan. Olen
pahoillani.”
Lucy tiesi,
että Matthew todella tarkoitti sanojaan. Mutta ei se hänen oloaan helpottanut.
Lucy
painautui Matthew’n syliin ja itkeä hytkyi tätä vasten. Matt silitti hänen
selkäänsä ja hiuksiaan hellästi ja antoi naiselle aikaa koota itsensä. ”Olen
pahoillani, Lucy”, hän sano vielä kerran hiljaa.
Kun Lucy
tunsi olevansa tarpeeksi rauhallinen, hän irrottautui miehensä syleilystä ja
niisti vielä nenäänsä. Sitten hän loi päättäväisen katseen Matthew’n kylmän
harmaisiin silmiin saaden tämän silminnähden varpailleen.
Tauko. Vedä henkeä, Lucy käskytti itseään. Ja
hengitti syvään.
”En minä
riitamme takia itke. Tai, no ehkä vähän. Mutta… on tässä muutakin.”
”Puhu
minulle, Lucy. Voimme varmasti selvittää sen yhdessä”, Matthew lupasi
tietämättä mihin lupautui.
Lucy hymyili
surullisesti. ”Minä… Minulla ei ole vaihtoehtoa. Tai, no on, mutta ei se ole
vaihtoehto tähän tilanteeseen, koska en minä sitä halua tehdä, enkä –”
”Herran
tähden, Lucy, mikä sinua vaivaa?”
Napakymppi.
Matthew tunsi selvästi miten hänen sisuskalunsa tiukentuivat äkkiä solmulle ja
yhtä nopeasti se solmu aukeni jättäen jälkeensä vain piinaavan tinnituksen.
”Sinä.. sinä
mitä?”
”Minua
pelottaa, Matt”, Lucy myönsi taas itkien ja niisti taas. Totta puhuen Lucyn
päässä pyöri niin monia tunteita, ettei hän ollut ihan varma enää, miksi itki.
Onnesta? Pelosta? Surusta? Ehkä syynä oli ripaus kaikkia niitä.
Vauva oli
ollut viimeisenä hänen mielessään tällä hetkellä. Ja hän tiesi hemmetin
varmasti, ettei olisi vielä valmis äidiksi. Mutta nyt…
Nyt, kun Lucy
oli saanut hetken – tarkalleen ottaen viikon – miettiä asioita, oli hän
vakuuttunut kahdesta asiasta: Ensimmäiseksi, hän oli kiintynyt salamannopeasti
sisällään kasvavaan elämänsiemeneen, ettei tulisi kysymykseenkään enää harkita
aborttia. Toiseksi, häntä pelotti tulevaisuus nyt enemmän kuin koskaan ennen.
Mitä
hemmettiä hänen nyt kuuluisi ajatella? Hän oli enemmän kuin riemastunut. Hitto
vie, hän oli tulossa isäksi! Mutta se ilo tuntui syylliseltä ja pahalta, kun
hän näki, mitä hänen ilonsa merkitsi Lucylle. …Mutta ei se ole vaihtoehto tähän tilanteeseen, koska en minä sitä
halua tehdä…
”Matt…”, Lucy
sanoi hiljaa.
Matt jatkoi
Lucyn selän silittelyä ja heijasi tätä sylissään. ”Kyllä me selviämme.”
Isä.
Hemmetti
soikoon.
-----------------------------------------
Ehkä Lucy oli
jo jatkanut elämäänsä. Ehkä hänenkin pitäisi.
Ongelmana oli
vain, että… Hän oli edelleen rakastunut korviaan myöten Lucyyn.
Totta puhuen
Lucy oli ainoa asia, joka oli saanut Aleksejn pysymään järjissään siellä
Vorobjovin kellarissa. Ainoa toivonkipinä.
Nyt,
viimeinkin, hänellä oli asunto Yellow Stonessa. Hänellä oli edes jonkinlainen
työpaikka. Varastohommia, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Hän oli
ensimmäisen kerran elämässään asettunut kunnolla jonnekin.
Mitalinarvoinen
suoritus, olihan hän jo kolmikymppinen. Vorobjov oli tosiaankin vienyt häneltä
parhaat vuotensa.
Pitkän
etsinnän jälkeen Aleksej oli vihdoin saanut tietoonsa, missä Lucy tätä nykyä
asui. 56 Vale Avenue.
Hemmetti,
tyttö oli joko rikastunut tai mennyt jonkun ökyrikkaan kanssa naimisiin.
Aleksej toivoi sitä ensimmäistä vaihtoehtoa.
Kohtahan se
selviäisi.
------------------------------------------------
”Pidä tuo
ajatus mielessäsi”, Lucy vannotti hymyillen Matthew’ta noustessaan sohvalta ja
vinkkasi tälle silmää sormeaan heristäen. Mies makasi sohvalla ja nauroi Lucyn
kanssa pitäen tälle paikkaa vierellään, jolla Lucy oli hetki sitten ennen
ovikellon sointia istunut.
”Varmasti”,
hän lupasi pilke silmäkulmassaan.
Lucyn sydän
pysähtyi. Ihan varmasti se pysähtyi.
Vaaleat
hiukset. Harmaat silmät. Niin paljon tuttua. Muistot vyöryivät tulvan lailla
Lucyn mieleen.
Mutta myös
niin paljon uutta: Hiukan laihempi olemus. Päätä myöten kynityt, ennen niin
pitkät kutrit. Puhtaat vaatteet.
Katse
värähtämättä milliäkään ovenkolkuttajan anovista silmistä Lucy tarttui taas
kahvaan, tällä kertaa ulkopuolelta. ”Joku kaupustelija vain”, hän huikkasi ja
veti oven selkänsä takaa kiinni. Jäi itse ulos kesäaurinkoon.
Siinä he
sitten toljottivat toisiaan kuin kaksi vahanukkea konsanaan. Yksikään lihas
kummankaan kehossa ei edes nykinyt. Aika oli kuin pysähtynyt.
”Aleksej?”
Lucy kuiskasi lopulta epäuskoisena.
Ohimennen
Aleksej vilkaisi Lucyn turvonnutta uumaa, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan
Lucy oli taas pahoillaan raskaudestaan. Ei itsensä takia tällä kertaa, mutta
nähdessään tuskan käväisevän Aleksejn katseessa hän halusi peruuttaa kaiken,
mitä oli viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt.
Aivan kaiken.
”Jää”, hän
henkäisi. Aleksej katsoi häntä pahoillaan, mutta nyökkäsi yhtä kaikki.
Lucy oli
kiitollisempi kuin koskaan, että Matt oli vaatinut hankkia kuistille pari
penkkiä ja kukkaistutuksen. Hän vilkaisi niitä vihjaavasti. ”Istutaan”, hän
sanoi.
”Joten… olet
raskaana”, Aleksej sanoi vihdoin.
Lucy veti
kätensä vaistomaisesti vatsalleen. ”Niin. Se on poika”, hän sanoi hyvillään
mutta silti pahoillaan. Oli liian vaikea tietää, miten tähän kaikkeen piti
suhtautua. Perhana, hän halusi heittäytyä tuota miestä vasten, suudella tätä
maailman tappiin asti! Mutta toisaalta hän halusi myöskin käskeä tätä painumaan
helvettiin hänen kerrankin yksinkertaisesta elämästään ja estää tätä
aiheuttamasta enää lisää ongelmia.
”Matt? Ei.
Emme ole naimisissa,” Lucy sanoi häthätää, mutta taltuttaakseen turhat toiveet
hän päätti vielä lisätä, ”mutta hän on mieheni. Pojan isä. Hän on historian
opettaja. Tuossa läheisessä lukiossa”, Lucy yritti jutustella, mutta Aleksej ei
jaksanut small talkia.
”Eikö hän ole
vähän liian vanha sinulle?”
Kysymyksessä
oli ripaus vitsiä, mutta pääosin mies oli tosissaan. ”Se ei kuulu sinulle”,
Lucy sanoi kireästi huuliaan suipistaen ja kulmiaan kurtistaen. Se sai Aleksejn
kohdistamaan katseensa maahan ja hiljenemään hetkeksi.
”Mitä
helvettiä sinulle tapahtui, Aleksej? Etsin sinua, odotin sinua päiviä. Luulin
että olit kuollut! Mitä… tapahtui?” Polttavat kyyneleet pyrkivät pintaan, mutta
Lucyn oli pakko saada tietää. Itku johtui varmasti vian raskaushormoneista.
Ihan varmasti.
Aleksej nosti
katseensa takasin Lucyn kysyvään ilmeeseen. ”Kun olit häipynyt kolmeksi
päiväksi turvaan, Vorobjov saapui joukkoineen motellihuoneeseen uudelleen.
Eivätkä he olleet kuulustelutuulella. He mylläsivät huoneen ylösalaisin ja
etsivät sinua kuin vainukoirat. Kun en osannut sanoa, mihin olit mennyt, he
kolkkasivat minut.”
”Seuraavaksi
heräsin sellistäni.” Lucy henkäisi ja veti kätensä kasvoilleen. ”Aikani oli
kulunut umpeen, ja sain maksaa velkani vapaudellani.”
”Vaikkei se
edes ollut sinun velkasi”, Lucy täydensi Aleksejn ajatuksia.
”Niin.”
”Miten pääsit
pois? Milloin pääsit pois?” Lucyn kädet hakeutuivat Aleksejn syliin
asettelemien kämmenten peitoksi.
”Tapoin
hänet. Tapoin Vorobjovin.”
Kyynel
vierähti Lucyn silmäkulmasta alas hänen poskeaan pitkin. Aleksej olisi
pyyhkinyt sen oitis pois, ellei… Ellei Lucy olisi ollut jatkanut elämäänsä.
---------------------------------------------------
Hän ei
tiennyt mitä oli tekemässä. Hän ei selkeästikään
tiennyt mitä oli tekemässä. Mutta niin Lucy vain yhtä kaikki nosti raskaan
yläruumiinsa penkin selkänojalta ja kallistui Aleksejn kasvojen puoleen. Tämän
kääntäessä katseensa naiseen, Lucy nosti kämmenensä, silitti sillä Aleksej
luisevaa poskea, veti tämän kasvot ihan likelle ja… suuteli Aleksejta.
Suudelmaan
vastattiin yhtä hellästi ja arasti kuin sitä oli ehdotettukin.
Mitä helvettiä sinä hommaat?! Lucy kuuli omatuntonsa äänen. Hän irrotti kuin
liimaantuneet huulensa Aleksejn huulista ja laski päänsä, sulki silmänsä ja
itki.
Taas.
”Sinun on
varmaan… parasta mennä.”
Lucy kuuli
kankaan kahinaa vierestään ja sitten loittonevia askeleita. Hän huokaisi taas
syvään, tällä kertaa jonkinlaisesta helpotuksesta. Avatessaan itkun verhoamat
silmänsä, hän näki penkillä pienen lapun. Siihen oli raapustettu puhelinnumero
ja osoite.
Itku tyrehtyi
vihdoin. Lucy taitteli lapun pieneksi ja survoi sen rintaliiviensä väliin:
olisi vieläkin onnettomampaa, jos Matt sattuisi löytämään kyseisen lappusen. Se
satuttaisi tätä liikaa. Tämä tapaaminen pysyisi salaisuutena.
Kun Lucy
tunsi olevansa tarpeeksi tyyni, hän asteli takaisin ulko-ovelle täydellisen
tietoisena siitä, että oli viettänyt ulkona varmaankin viimeisen tunnin. Hän
astui sisälle ja naksautti oven perässään lukkoon. Niiskaisi.
”Onko kaikki
hyvin?” Mattin huolestunut ääni kysyi. Lucy kääntyi ympäri ja näki miehen
norkoilevan työhuoneen ovella levottomana.
Lucy
niiskaisi ja hymyili urheana. ”On, totta kai. Se kaupustelija kertoi Afrikan
lapsista. Tiedäthän, että olen tätä nykyä herkkä itkemään. Ei tässä mitään”,
hän valehteli. ”Taidan mennä suihkuun.”
Kaikki ei ollut
kunnossa, sen hän tiesi.
Hän tiesi,
sillä oli nähnyt kaiken.
----------------------------------------------------
Matt oli
soittanut, Matt oli tullut käymään.
Matt oli
kertonut, mitä oli nähnyt eilen kuistin ikkunasta: Lucyn suutelemassa toista
miestä.
Innostus
kupli Joellen mahanpohjassa. Ja ei, hän ei ollut tippaakaan pahoillaan
kenenkään puolesta. Pelkästään täpinöissään näistä uutisista.
”En edes
tiedä, kuka se mies oli. Kuka helvetti ilmaantuu vain toisten ovelle ja
suutelee tuiki tuntematonta naista?” Matt pohti ääneen pettymys ja
loukkaantuneisuus äänestään siivilöityen.
Joelle
pudisti päätään. ”Joku hullu varmaan. Oletko ihan varma, ettet tunnistanut sitä
miestä? Jos Lucylla olisi salasuhde, hän varmasti osaisi peittää sen paljon
paremmin, kuin suutelemalla salarakastaan teidän yhteisen lemmenpesänne
portailla, vai mitä?”
”Ehkä, jos
kysyisit häneltä? Rehellisesti?” Hyvän ystävän esittäminen tuottaisi varmasti
tulosta: pettämisestä ei noin vain toivuttu.
”En missään
nimessä. Lucy raivostuisi minulle vakoilusta.”
”Mitä
helvettiä, onko sillä muijalla oikeutta suuttua sinulle vakoilusta, jos sille
oli kerrankin aihetta?” Joelle kimmastui.
”En minä
hemmetti tiedä”, hän manasi ja nousi tuoliltaan. Joelle seurasi perässä ja
sulki Mattin syleilyynsä.
”Puhumalla
tämä selviää. On aina selvinnyt.” Nainen nosti katseensa Matthew’n epäuskoiseen
ilmeeseen. Heidän kasvonsa olivat suuteluetäisyydellä. Se oli Joellen
tarkoituskin.
Hän otti
siitä hyödyn irti ja painoi huulensa Mattin huulia vasten.
Ja työnsi
Joellen sitten pois synnyttäen kiusallisuuden ilmapiirin heidän välilleen.
”Matt –!”
Mies paukautti
oven kiinni mennessään.
--------------------------------------------
Kello oli jo
vaikka mitä, eikä Lucy ollut saanut koko päivänä yhteyttä Mattiin. Nainen alkoi
olla jo melko levoton ja vaelteli ympäri olohuonettaan naksautellen sormiaan.
Hän ei kyennyt pysymään paikallaan. Hän oli jättänyt ainakin miljoona viestiä
Mattin kännykkään, mutta ei niistä mitään apua ollut ollut. Puhelin oli ja
pysyi mykkänä.
Lucy kelasi
mielessään viimeisen kahden päivän tapahtumia. Aleksej olikin elossa. Ja asui
Yellow Stonessa, karttapalvelun mukaan ihan kivenheiton päässä. Matt oli
selvästikin huolestunut Lucysta alituisen itkemisen takia. Ihan syystäkin, Lucy
myönsi. Hänellä oli nyt vain niin paljon mietittävää.
Voisiko Matt
olla mennyt Joellen luona piipahtamaan? Tuskin. Hehän nykyään olivat
yhteyksissä vain harvoin. Oikeastaan vain silloin, kun Lucykin oli mukana.
Silloinkin tunnelma oli melko kireä… Ehkä heillä oli riitaa.
Mielenkiintoista,
ettei kumpikaan ollut sattumoisin maininnut asiasta Lucylle. Tai ehkä he
halusivat pitää hänet mahdollisimman hyvällä tuulella – itkeminen ei
varmaankaan vähenisi riitauutisten jälkeen.
Mutta
Aleksej. Mitä helvettiä Lucy nyt oikein tekisi? Hän rakasti Aleksejta. Mutta
hän rakasti myös Matthew’ta. Hemmetti.
Poika
potkaisi. Lujaa. Ja sai siten Lucyn takaisin todellisuuteen ajatuksistaan. ”Hei
vaan siellä. Äidillä on nyt vähän mietittävää”, Lucy mutisi hyväntuulisesti,
vaikka ei ollut lähimainkaan hyvällä tuulella.
Vaan aivan
helvetin huolestunut.
Kipu kouraisi
Lucyn alavatsaa ja sai naisen vajoamaan polvilleen keittiön lattialle. Hän otti
tukea keittiön pöydästä ja puristi puhelinta kämmenessään yhä tiukemmin. ”Voi
helvetti”, hän vaikersi.
Kipu ei
loppunut, vaan aaltoili mukavasti tasaisin väliajoin. Lucy näppäili Joellen
numeron varmuuden vuoksi.
Tuuttaus.
Toinen.
”Lucy? Onko kaikki kunnossa?”
”On, kyllä.
Tiedätkö, missä Matt on?” Lucy vaikersi ja päätti, että lattialla oli ehkä sittenkin
parempi kuin yrittääkään nousta ylös. Aikansa housunlahkeitaan kopeloituaan
Lucy ei kuitenkaan tuntenut märkää. Ehkä se oli hyvä juttu.
”Ei hajuakaan. Onko sattunut jotakin?”
Tuskastaan
huolimatta Lucy yritti kuulostaa huolettomalta. ”Ei, ei ole. Kiitos kuitenkin,
Joelle.”
------------------------------------------------------
Se, mitä Matt
oli tehnyt, oli raukkamaista. Ja erittäin kliseistä.
Mennä nyt
baariin vetämään päänsä täyteen, purskauttaa baarimikolle puhe miltei
sammaltaen kaikki naisongelmansa. Jaa, no sen yhden, mikä kalvoi Matthew’ta
aika hemmetisti.
Oliko Lucylla
toinen mies?
Baarimikko
oli kuunnellut puolella korvalla Mattin vuodatusta ja kommentoinut sinne tänne
”voi ei” ja ”harmi”. Matt kuitenkin tunsi olonsa hieman keveämmäksi, nyt kun
oli päässyt kertomaan ongelmistaan edes jollekulle.
Hänen pitäisi
lähteä kotiin. Kellokin oli vaikka mitä.
Hän kiskoi
takkinsa ylleen ja enemmän tai vähemmän hoiperteli
baarista ulos.
Matkalla Vale
Avenuelle Matt kuitenkin pysähtyi. Oivallus pyyhkäisi hänen mielensä ylitse:
Jos Lucylla oli toinen mies, niin eikö Mattkin ansaitsisi toisen naisen?
Kuulostaisi ihan reilulta peliltä, eikös juu?
Jos ei toista
naista, niin ainakin näpäytys. Matt oli ehkä viisitoista vuotta vanhempi kuin
Lucy, mutta ei hän tyhmä ollut. Eikä sinisilmäinen.
Hän halusi
oikeutta.
------------------------------------------------
Joelle pyöri
ympäri keittiötään, mutta tällä kertaa hän oli jättänyt viinipullonsa avaamatta
ja lasinsa kaappiin. Mahanpohjassa kirveli ikävä tunne. Hän oli mokannut ja
pahasti.
Miksi
hemmetissä hänen piti suudella Matthew’ta? Miksi hemmetissä?!
Kaikki oli nyt
pilalla. Matt kertoisi Lucylle, Lucy raivostuisi hänelle, eikä Matt sen koommin
haluaisi varmaankaan olla yhteydessä Joelleen, nyt kun hän oli paljastanut
tunteensa miestä kohtaan ja tehnyt tilanteen kiusalliseksi molemmille
osapuolille.
Voi hemmetti.
Matt. Matt
oli oven takana. Olikohan mies tietoinen siitä, mitä kello oli? Yhtä kaikki Joelle
riensi avaamaan miehelle oven. Ilma tuulahti Joellen vetäessä oven auki ja toi
mukanaan alkoholilta haisevan leyhähdyksen.
Jaa. Joelle
olikin vain varamajoitus, sillä Matt ei varmaankaan haluaisi mennä kotiin Lucyn
nähtäväksi tuossa kunnossa.
”Tule sisään
vain”, Joelle sanoi hieman pettyneenä ja astui oven edestä pois päästäen Mattin
sisään. Hänen pitäisi varmaankin soittaa Lucylle Mattista. Parka varmasti
valvoi vieläkin huolissaan.
Matt astui
sisälle ja veti oven perässään kiinni, mutta sen sijaan että olisi rojahtanut
sohvalle, tämä jäikin paikoilleen ja vain pällisteli Joellea. Ja Joelle oli
kuin huumaantunut tuosta katseesta. Kännissä
kuin käki, Joelle tuhahti mielessään, muttei pystynyt siltikään kääntämään
katsettaan pois.
Helvetti,
hänhän oli rakastunut tuohon mieheen.
Äkkiarvaamatta
Matt syöksähti eteenpäin, kaappasi Joellen kasvot kämmentensä väliin ja suuteli
naista.
Joellen
päässä pyöri ja jalat tuntuivat sulavan kuin tina uutena vuotena. Hän suuteli
takaisin, kietoi kätensä Mattin selkään ja sulki omatuntonsa visusti
lukkokaappiin ja heitti avaimen menemään sillä sekunnilla, kun he rojahtivat
sohvalle.
Matt oikeasti
rakastikin häntä. Joellea! Joellea eikä Lucya. Onni kupli Joellen sisimmässä,
kun Matt hivutti hänen paitaansa ylöspäin.
”Matt, minä
rakastan sinua”, Joelle henkäisi suudelmien välistä. ”Rakastan sinua niin
paljon.”
Vastaukseksi
Joelle sain vain muminaa, mutta sehän on selvää että teot puhuvat enemmän kuin
sanat.
--------------------------------------------------
Jätänpä sitten cliffhangerin vaan tähän, hihi.
Sana on vapaa :)
Ah.
VastaaPoistaSe myrsky, josta oli puhetta.
Matt vielä näki kaiken? *Viuhtoo käsillään kuin lentoon lähdössä*
*Vetää syvään henkeä* Mutta se varsinainen kommentti! Karma siis viimeinkin iski kyntensä herra Vorobjoviin. Tai sen yhden kynnen nimeltä Aleksej. En tosin tiedä tuleeko elämästä sen helpompaa (heitän villin veikkauksen että ei) kun myös Boris ja Yuri ovat vapaalla jalalla. Molempiin sopinee kuvaus "vaarallinen ja aseistettu". Jotenkin en usko että tämä olisi viimeinen kerta kun kaksikkoa nähdään. (Uskon myös että Toby - olihan se sen valokuvahepun nimi? - ilmentyy vielä jonkin kiven alta mutta pysytäänpä asiassa.) Herra Voron viimeiset hetken oli kyllä mainiosti kuvailtu, kade olen.
Olen joskus aikaisemminkin tainnut mainita, että pidän tuosta pelkkiä kuvia käyttävästä aikahyppytavasta jolla Lucyn raskauden eteneminen kerrottiin? Mainitsen uhallakin uudestaan. Se tuntuu jotenkin - elegantilta tavallaan. Kenties siksi, etten sitä muista juuri muualla nähneeni.
Ja Aleksej vain ilmaantuu ovelle ihan vain että hei, olen menneisyytesi, sain sinut kiinni. Lucy vielä vaikutti alkujärkytyksen jälkeen olevan onnellinen Mattin ja Matt juniorin kanssa (kyllä, otin ja nimesin hänetkin) ja sitten Mattin piti nähdä hänet Aleksejn vierellä. Ja Joelle luuli, että olisi voinut käyttää Mattin ahdinkoa hyväkseen mutta Matt käyttikin Joellea hyväkseen ahdingossaan? Jotenkin Lucy vielä päätteli aivan oikein Mattin olevan Joellen luona, mutta arvasi sitten noisen kahden välisen kireyden syyn väärin. Mutta mikä Juniorilla on? Lucylla? Ei vaikuta hyvältä...
Ja lopussa oli kyllä vähintään viisi cliffhangeriä eikä vain yhtä, däämn.
P.S. Kuuntelin lukiessani Floexin Casanovaa,
https://www.youtube.com/watch?v=-Bf2sdraGAQ
joka tuntui sopivan ainakin jotenkin tähän melkein unenomaiseen tunnelmaan.
(P.P.S. Alitajuntani ennustaa, että Lucy jättää lapsen Mattille ja hiipii itse Aleksejn matkaan jonnekin Papuaasiaan. Katsotaan miten lähelle tai kauas etiäiseni osuu.)
Jep. Sääennuste piti paikkansa 8)
PoistaNyt taitaa olla tosiaan rosvojoukot niin hajallaan, että saapas nähdä, helpottuuko Aleksejn elämä tästä yhtään... ja Tobyhan se :D katsotaan, katsotaan...
Kiitos, taisin kerran erästä englannin kielistä simstarinaa lukiessani törmätä tuohon ja pitihän se sitten ottaa itekin käyttöön :D
Vai että Matt junior :D siinä onkin lapsoselle nimi
Totta turiset, ei tainnut jäädä pelkästään yksi asia arvailun varaan :>
Papuaasiaan :D se voiskin olla mielenkiintoista kuvata...
Kiitän kommentista! (:
Oivoi, tämä vain menee entistä mutkikkaammaksi. Saa nähdä jättääkö Lucy Matthewin ja päätyy pojan kanssa Alekseijn huomaan. Tosin jää nähtäväksi, selviääkö nainen ollenkaan, tahi poika. Luin nyt viimein nämä kaikki läpi kun Fardasten kirjoittamiselta ehdin ja pakko sanoa että olet käynyt läpi huiman kehityskaaren vuosien aikana! Juoni lentää ja aina tulee jotain uutta. Jään jännityksellä seuraamaan.
VastaaPoistaJos haluat, voit ilmoittaa uusista osista Fardasten chättinurkassa. Pysyn sitten itsekin kärryillä :).
Joo, voi apua, muistan kun aloin näitä kirjoittamaan sillon yläasteella (?) :'D siitä on vähän taidot kehittyneet, tosiaan :D
PoistaJeps, minäpä pistän muistiin, niin tulen sitten aina uuden osan mainostamishommissa :D
kiitos kommentista (:
ALEKSEJ! Täysissä ruumiin ja sielun voimissa vieläpä, juuri kylmäverisen murhan suorittaneena ilmestyy Lucyn ovelle! Saanko itkeä ilosta?! Herkullisen raastava tilanne, valitako perhe-elämä vai lähtö komistuksen matkaan (itse äänestäisin vahvasti komistuksen puolesta). Toivottavasti Lucy ja lapsi selviävät, äkillinen kipu ja pyörtyminen vaikuttaa kyllä melko pahaenteiseltä.. Voi Lucy, olisit nyt pyytänyt Joellea apuun!
VastaaPoistaJa Joelle. Ymmärrän häntä jotenkin niin hyvin, ja samalla käy sääliksi. Mattin viinanhuuruinen järkeily ei mennyt ihan putkeen, mutta suotakoon se hänelle, ymmärrän kyllä häntäkin. Kukapa nyt varsinaisesti ilahtuisi nähdessään naisystävänsä toisen miehen kanssa. Mutta Joelleen tässä taitaa sattua kaikista kipeiten.
Alkukohtaus oli aivan upeasti kirjoitettu. Samoin tykkäsin kovin tuosta pelkkien kuvien avulla siirtymästä, näin sen kuin jonain elokuvakohtauksena, melkein kuulin musiikin soivan taustalla :D Lucyn ja Mattin lähiöunelmatalo on muuten aivan ihana! Ei muuta kuin ensi osaa odotellessa :)
:'D jostain syystä arvasin, että Aleksejn paluu räjäyttää katon :D kieltämättä, voisin itsein lähteä komistuksen matkaan, jos olisin Lucy...
PoistaNo ei mennyt putkeen ei :D tässä on nyt semmoset pommin ainekset käsissä että huhhuh
Semmoista kampaamojazzmusiikkia toi kohtaus kyllä kiljuukin :D
Kiitos kommentista (:
En näe tämän osan kuvia :( Kaikki ne sanovat vain että "Please update your account to enable 3rd party hosting. For important info, please go to www.photobucket.com/P500".
VastaaPoistaMutta luinpa osan tekstit nyt sitten ainakin. Vai että Aleksej ilmestyi jälleen kuvioihin sotkemaan idyllisen perhe-elämän. Tämä asettaa Lucyn aika vaikeaan tilanteeseen. Matthew vai Aleksej? Jännittää nähdä, kumpaan hän päätyy, vai päätyykö kumpaankaan. Ja jännittää myös nähdä, mitä hänelle oikein käy, kun tuolla lailla tuupertui lattialle eikä kukaan ole kotona auttamassa :(
Ja Matt päätti sitten antaa samalla mitalla takaisin. Toivottavasti Joelle-raukkaa ei nyt jätetä väärään luuloon, ja Matt selventää hänelle aamulla, että kyseessä oli vain yhden yön juttu eikä muuta.
Kiitoksia osasta, jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa!
P.S. "Kasvinveli" sai minut ajattelemaan kasvisimejä... Sana jota tarkoitit on varmaankin "kasvattiveli" :p Sori, oli pakko korjata.
Voihan itku, niimpä näkyy :/ Ja niin on joka osassa aina 21. osaan asti... ei kai se auta kun vaihtaa photobucket parempaan, kiitos tästä! En olis muuten tajunnutkaan :D Alan päivittelemään kuvat osiin uusimmasta vanhimpaan, että pääset sinäkin kohta näkemään tämän osan kuvat!
PoistaJuu, nyt meni taas kyllä pasmat sekaisin oikein kunnolla. Ihan kaikilla osapuolilla.
Oho, joo kieltämättä toi kasvattiveli kuulostaa järkevämmältä :'D muistan jossain kirjassa nähneeni sanan kasvinveli ja se on sitten vissiin juurtunut käyttöön :D
Kiitoksia kommetista (:
Jee kiitos! Luin osan nyt uudestaan kuvien kanssa :)
PoistaJopas nyt oli käänteitä! Mies menneisyydestä ilmestyi noin vain kuistille ja sekoitti pakan ihan huolella. Toivottavasti Lucylle ja/tai vauvalle ei käy huonosti :/Ja Joelle taitaa vielä pudota ryminällä pilvilinnoistaan. Hih, minäkin vähän mietin tuota kasvinveliä että minkäs kasvin veli :D
VastaaPoista